Joku rakas sanoi miulle tänään jotain imartelevan kaunista:"Sie oot ollu aika vahva. Et oo vetäny mitään tai alkanu ryyppään,vaikka siulla onkin ollu niin rankkaa.." Mutta se ei pidä paikkaansa. En oo ehkä juonu enkä vetäny mtn. Oon riuduttanu itteeni. Ja satuttanu itteeni ja samalla lähimmäisiäni huomaamattani..tyhmä minä!
Nyt kun niitä aikoja muistelee niin ymmärtää kaiken. Kun muistelen osastoaikoja niin hymy tulee väkisin aina välillä..välillä itkettää. Muistatteko pullonpyöritykset?...meijän leffan? oiniitäaikoja :>
Siellä ei tarvinnu ottaa mistään oikeestaan mitään vastuuta. Luovutettiin ittemme vaan niille hoitsuille. Toiset heti ambulanssi matkan jälkeen ja toiset vasta myöhemmin. Se tuntui helpolta ja siitä oli vaikeeta luopuu. Mutt siellä puuttui tää vapaus. Sitä osaa vasta nyt oikeesti arvostaa. En tosin tunne itseäni vieläkään täysin vapaaksi. Mutta oon kotona. Saan olla perheen kanssa ja saunoo vaikka aamulla jos huvittaa,tai syödä aamupalaa klo:16.30, mennä parvekkeelle räkimään alas naapurin kuistille... Oon vastuussa itsestäni. Ja oon vapaa.
Ja jos en keksi mitään parempaa syytä yrittää jaksaa..niin taistelen vaikka vain siksi että tiedän että kun oon vapaa,niin saan olla oikeesti miulle rakkaiden ihmisten parissa,eikä mua eristetä muusta maailmasta. Ja miulla on kaikenlisäks mitä ihanimmat ystävät. En anna teitä kellekään koskaan! <3
Tarkotan myös kaikkia osasto tuttuja,joita en oo nähny sen koomin. En unohda! Jaksakaa tekin <3