IRC-Galleria

Käydessäni ensimmäistä vuotta lukiota näin kerran erään luokallani olevan
pojan kävelevän kotiinsa koulun jälkeen. Hän oli Kalle.

Näytti siltä, että hän kantoi kaikkia oppikirjoja mukanaan. Ajattelin
itsekseni: "Miksi kukaan kantaa kaikki kirjat kotiinsa perjantaipäivänä?
"Taitaa olla varsinainen nynny."
Minulla itselläni oli paljon suunnitelmia viikonlopun varalle,
pippaloita ja jalkapalloa kavereitten kanssa seuraavana päivänä.
Niinpä kohautin olkapäitäni ja jatkoin matkaani. Hetken
päästä näin, kuinka poikalauma juoksi Kallea kohti.
He törmäsivät häneen tahallaan, sysäsivät kaikki hänen kirjansa
maahan ja kampittivat hänet niin, että hän kaatui kuraan. Hänen
silmälasinsa lensivät noin kolmen metrin päähän ruohikkoon. Hän nosti
päänsä, ja hänen silmänsä olivat hirvittävän surulliset.

Sydämeeni koski. Juoksin Kallen luokse. Hän ryömi ympäriinsä Etsien
lasejaan, kyynel
silmissään. Ojentaessani hänelle hänen lasejaan sanoin:
"Nuo ovat pölkkypäitä. Niille pitäisi antaa elinkautinen."
Hän katsoi minuun ja sanoi "kiitos", hymyillen leveästi.
Siitä hymystä paistoi todellinen kiitollisuus.

Autoin Kallea keräämään kirjat maasta ja kysyin, missä hän asui.
Kävi ilmi, että hän asui lähellä minua, joten kysyin
häneltä, miksen ollut nähnyt häntä niillä kulmilla aiemmin. Hän
sanoi käyneensä yksityiskoulua ennen kuin tuli meidän luokallemme.
Ennen en ollut ollut missään tekemisissä yksityiskoulun oppilaan kanssa.
Juttelimme koko kotimatkan ajan ja kannoin osan Kallen
kirjoista. Hän osoittautui mukavaksi pojaksi.
Kysyin, halusiko hän pelata jalkapalloa kavereitteni kanssa. Hän
vastasi myöntävästi. Pyörimme samoissa porukoissa koko
viikonlopun ajan, ja mitä paremmin opin Kallea tuntemaan, sitä
enemmän pidin hänestä. Kaverinikin olivat samaa mieltä.

Tuli maanantaiaamu, ja näin Kallen taas valtavan kirjapinonsa
kanssa. Pysäytin hänet ja sanoin hänelle, että jos hän kantaa noin
paljon kirjoja mukanaan joka päivä, hän kehittää itselleen mahtavat
muskelit. Hän vain nauroi ja antoi minulle osan kirjoista.

Seuraavien vuosien aikana Kallesta ja minusta tuli parhaat kaverit.
Lukion lopulla aloimme suunnitella jatko-opintoja. Kalle päätti mennä
lukemaan lääketiedettä ja minä valitsin liiketalouden opinnot
jalkapallostipendin turvin. Opiskelisimme eri paikkakunnilla,
mutta olin varma, ettei välimatka vaikuttaisi ystävyyteemme mitenkään.

Kalle oli luokkamme priimus. Kiusasin häntä siitä jatkuvasti ja
nimittelin häntä nynnyksi. Kallen piti pitää puhe koulun päättäjäisissä.
Olin todella iloinen, ettei Minun tarvinnut nousta korokkeelle puhumaan.

Päättäjäispäivänä näin Kallen, joka näytti komealta. Hän
oli todellakin päässyt sinuiksi itsensä kanssa kouluvuosinaan.
Hän oli hyvännäköinen silmälaseissaan, ja hänellä oli paljon enemmän
tyttökavereita kuin minulla. Kaikki tytöt olivat pihkassa häneen.
Olin joskus kateellinen.

Tuli se suuri päivä. Saatoin nähdä, että Kalle oli hermostunut, joten
läimäytin häntä selkään ja sanoin: "Kuule, hyvin se menee!"
Hän katsoi minuun kasvoillaan se hänelle ominainen, todellista
kiitollisuutta osoittava ilme ja sanoi: "Kiitos."

Hän ryki hieman ja aloitti puheensa.
"Koulun päättäjäisissä on aika kiittää kaikkia niitä, jotka
ovat auttaneet oppilaita selviämään Vaikeistakin vuosista.
Vanhempia, opettajia, sisaruksia, valmentajiakin kenties...
mutta ennen kaikkea ystäviä. Seison tässä sanomassa teille,
että paras lahja, minkä voi toiselle antaa, on olla hänen
ystävänsä. Aion nyt kertoa teille erään tarinan."
Katsoin epäuskoisena ystävääni, kun hän alkoi kertoa siitä päivästä,
jolloin ensi kertaa tapasimme.
Hän oli aikonut tappaa itsenä sinä viikonloppuna.
Hän kertoi, kuinka oli siivonnut pulpettinsa ja ottanut kaikki tavarat mukaansa,
ettei hänen äitinsä olisi tarvinnut mennä
keräämään niitä koulusta jälkeen päin.

Hän katsoi minuun kiinteästi ja hymyili.
"Olen kiitollinen siitä, että minut pelastettiin. Ystäväni
pelasti minut tekemästä jotain kamalaa."
Kuulin yleisön haukkovan henkeään, kun tämä komea, suosittu poika
kertoi meille kaiken hetkestä, jolloin hän oli ollut elämässään
heikoimmillaan.

Näin hänen isänsä ja äitinsä katsovan minua kasvoillaan Kallen
kiitollinen hymy. En ollut ennen tajunnut tämän kiitollisuuden
syvyyttä.

Älä koskaan aliarvioi tekojesi voimaa. Yhdellä pienellä
eleellä voit muuttaa toisen elämän, parempaan tai huonompaan
suuntaan.


Sinulla on nyt kaksi vaihtoehtoa:
1)Voit kopioida tämän omaan päiväkirjaasi
2)tai voit olla kopioimatta viestiä ja toimia ikään kuin se ei olisi
vaikuttanut sinuun mitenkään

Tulipa tässä vain mieleen semmoinenkin, ett sen lisäks että jotkut teistä ei muistanu mun synttäreitä, niin eipä teistä KUKAAN tullu keväällä mun lakkiaisiinkaan! Ymmärrän kyllä sen ett joillakin oli omat lakkiaiset tai jotkut sukulaisten lakkiaiset etc., mut siis en puhukaan nyt niistä, vaan niistä jotka tyyliin eivät olleet missään silloin ja lupas ett ilmestyy paikalle.

Millasia kavereita mäkin omistan? Miettikääs tätä. Ootteko "kullan arvoisia" vai ei?

Ihan sama, meen lohduttautuun jätskillä :DD paitsi ettei mulla oo jätskiikään. Hyvin luistaa. :D

_♥_♥___♥_♥_ Laita tämä
♥___♥_♥___♥ sydän sivullesi
_♥___♥___♥_ jos rakastat
__♥_____♥__ jotakuta tai
___♥___♥___ joitain
____♥_♥____ erittäin
_____♥_____ paljon!

...nimittäin siitä että unohitte mun syntymäpäivän melkein kaikki! Kiitti kaverit ;D Sain yhden ainoan kortin ja se oli PORUKOILTA. Oisitte hei voinu sentää galtsussa onnitella (tää ei nyt koske kaikkia mut suurinta osaa).


Määpäs kysyn oraakkelilta syitä tähänkin ongelmaan:

- 'Miksi kukaan ei muistanut syntymäpäivääni?'
- 'Hmm.. miksi ei?'

Niin, että siinäs kuulitte! >:D Oraakkelikin ihmetteli jopa. Noh, kysytääs neuvoa.

- 'Mitä meidän pitäisi nyt sitten tehdä?'
- 'Jutella'.

- 'Ja mitähän me juteltaisiin?
- 'Joku saa kärsiä.'

Tää kuulostaa ihan asialliselta ratkaisulta. ^^


- 'Miten?'
- 'Liikaa.'

- 'Sietäisikö näidenkin ihmisten hävetä?'
- 'Korkeammat tahot ovat päättäneet: kyllä.'

- 'Pitäisikö minun muistaa heidän syntymäpäivänsä?'
- 'Ei pitäisi, sillä syy-seuraussuhde ei ole balanssissa.'

- 'Miten ne eivät ole balanssissa?'
- 'Jonkun verran, vaikka epäilemättä kuvittelit toisin'

- 'Miksi menin niin kuvittelemaan'
- 'Koska vallankumouksen alettua asianosaiset ammutaan ensimmäisenä'

- 'Muistetaankohan minua ensivuonnakaan?'
- 'Mikäli tajusin kysymyksesi oikein, niin vastaus on kielteinen!'

- 'Mitä mahdan saada ensivuonna syntymäpäivälahjaksi?'
- 'Suosittelen ladaa'

- 'Mitä tahdot sanoa vielä näille ihmisille tästä asiasta?'
- 'Pokemon-kortteja, vaikka mieleni tekisi sanoa paljon pahemmin.'

.. Ja vastaukset ei olleet valikoituja, ekalla kerralla tulivat. Kyllä se oraakkeli tietää (!). >:( Kyllä se taas nähtiin miten ihmiset välittää. Ei tarvitse kenenkään tunnustautua, kyllä minä teidät itsekin tiedän.

Koska katsoit tämän merkinnän,niin sinun tulee lukea se nyt kokonaan, sillä tämän avulla saat tietää mitä SINULLE tapahtuu huomenna on hyväksi (;) sinulle tulevana perjantaina!

Huominen tulee olemaan elämäsi
paras päivä. Ihastuksesi pyytää sinua ulos.

Ja mitä perjantaihin tulee: SAAT perjantaina suudelman elämäsi rakkaudelta,eli häneltä.

Mutta, jos sinä et kopioi tätä nyt päiväkirjaasi, niin pelkään pahoin, että et saa tuota suudelmaa ja
sinulla tulee olemaan huono onni rakkaudessa koko loppuelämäsi ajan. :(

Sano HÖh jos olen kaverilistallasi.
Tämä mittaa ihmisten rehellisyyttä. Ja ujoutta. Muistakaa kävijälista.
Sanottuasi HÖh, kopioi tämä omaan päiväkirjaan ja katso kuinka moni uskaltaa olla SINULLE rehellinen.

Ärsyttää ko noi alkio-opiston + avoimen yliopiston opinnot on semmonen mix ettei voi mitenkään pysyy perässä mikä on minkin kurssi ja mikä pitää suorittaa milloinkin jne.. Miks pitää tehä asiat tahallaan niin monimutkasiks? Miksei opistolla vois olla vaikk jonkinlainen oma rekisteröitymissivu jossa selitettäis kaikki asiat es. Anni-kielellä että määkin tajuisin jotain...? Vai satunko olemaan kenties yksinkert. niin tyhmä etten ymmärrä asioita jotka vaan "pitäisi tietää"? Täytyy sanoo ett maailma on nykyään ihan sekasin. Kaikki on vissiin unohtaneet, miksi opiskellaan ja kehitytään. Miks oppilaitokset ja työpaikat ei vois olla inhimillisempiä? Miks kaikessa pitää olla niin tiukat aikataulut ja vaatimukset ja kaikki pitää tehä niin monimutkaseks että jos hetkeks katseensa kääntää niin jää jalkoihin? En nyt oo jääny tässä jalkoihin ite vielä, mutta tuntuu ett ihmiset on nykyään pinnallisia eikä välitä yhtään mistään. Saa nähä miltä 50v.:n päästä kaikki vaikuttaa - kenties ihmiset osaa jo kymmeniä kieliä ennen kouluun menoa ja on tyylikkäitä bisneshaita jo teini-iässä?

Voi olla ettei Helmi hukkunut, vaan että se pelkäsi hukkuvansa niin paljon että sai sydänkohtauksen. Ei nimittäin saatu vettä sen keuhkoista pois sillon, ja se sätki siihen malliin ja kuulosti siltä ettei se välttämättä hukkunut. Ja se kuoli tosi nopeasti ja äkkinäisesti (ja valitettavasti pidin sitä käsissä silloin kun se teki niin). Lisäksi Helmillä oli luultavasti epilepsia + kun sillä oli se takajalka vielä kipee ja se oli ollut viimeaikoina muutenkin huonossa kunnossa, niin sen sydän ei luultavasti vaan jaksanut. :( En tiedä, voihan olla että se sai sillon ihan epilepsiakohtauksenkin. Mutta kaneilla tuo säikähtäminen on yleisin kuolinsyy. :< Helmi on nyt haudattu ja sen haudalla on ollut kynttilä. Nyt siinä on kukka, jonka pitäisi tuoksua hyvälle. Meillä on jonin kanssa kova ikävä helmeä, se oli sen verran täydellinen pupuksi. Kaikkien mielestä erityisen nätti ja pieni, semmoinen hieman hassu, joka liikkui niin sissimäisesti ettei ikinä huomannut kun se saattoi ilmestyä viereen. :) Ja sitten jos se oli pipi, eikä halunnu ite juoda/syödä ja sitä piti juottaa/syöttää ja sen mielestä syöttäminen riitti, niin se alkoi pukkia ruokaa/juoma-astiaa hassusti pois niin että se tippui aina jonnekin mistä sitä ei enää jaksanu poimia. Helmi oli kaniksi harvinaisen söpö.

Vielä ei oo löytyny Pisaralle kaveria, mutta etitään kovasti. Toivottavasti saa uudesta kanista parhaan kaverin ettei tunne olevansa yksin. Jos joku tietää jossain hyviä leijonanharjasilmoituksia/kasvattajia/jne., niin saa tulla informoimaan. :)

Heips! Olisiko kellään täällä leijonanharjaspoikasia myytävänä? Etittäis nätille valkoiselle leijonanharjastytölle uutta kaveria mielell. Jyväskylän/Jämsän/Mäntän/Kalajoen tai Kokkolan läheltä. Yksilön tulisi mielellään olla sellainen joka pitää puolensa, mutta joka ei yrittäisi viedä alkuperäisen kanin arvovaltaa. Tietenkään pienestä kanista ei ole helppoa tunnistaa tämmöisiä piirteitä, mutta jos kani vaikuttaisi kehittyvän luonteeltaan tällaiseen suuntaan niin edelliseen kaniin totuttaminen olisi helpompaa. Edellinen kani on puolivuotias ja on elänyt aina siskonsa kanssa tähän asti.

Helmi hukkui just äsken frendien aikaan. :'( Yritettiin jonin kanssa elvyttää mut ei saatu sitä enää henkiin. Pisara saatiin pelastettua mutta se on shokissa eikä liiku melkein ollenkaan. :''< R.IP. Helmi, olit kaneista kaunein, pienin mutta urhein. Ja aivan liian nuori. Tykkäsit salaatista ja riisikakuista. Voi kun oisit tullu takaisin, ketä Pisara nyt komentaa kun sua ei enää ole? </3 :''( Ja ketä mää nyt pusutan jos Pisara kiukuttelee? Ja kuka nyt syö salaa pisaran suusta ruokaa ilman lupaa?

Vaikka tällähetkellä ajatus tuntuukin pahalta ja kädet tärisee aivan liikaa vieläkin, niin meidän on varmaan pakko hommata jollonkin Pisaralle uusi leijonanharjas tai vaikka luppakaveri että se jaksaa elää. :<