IRC-Galleria

Olen yleensä viimeinen, joka lähtee koulumme pihamaalta.

On surkeaa katsella harmaan pihamaan ylitse kiirehtäviä lehtiä tai opettajia, jotka juoksevat autoilleen salkut käsissään pakoon tuulta. Kello näyttää jo kolmea, pääsimme yli kaksikymmentä minuttia sitten. Raahaudun pyörälleni, joka on viimeinen laatuaan telineessä. Kukaan ei halua jäädä koululle, varsinkaan näin viikonlopun alkaessa.

Tuuli puhaltaa päin kasvojani, kun ajan kotiin. Inhoan kotimatkoja. Raskaan koulupäivän jälkeen kaksi kilometriä vastatuuleen polkemista ei oikeastaan ylennä mieltä - varsinkaan näin huonokuntoisena. Harvat autokyydit ovat olleet yhtä juhlaa. Aamulla tilanne on sama - ei haluaisi lähteä palelemaan kylmään aamuun juuriheränneenä. Hoippuroimaan tielle pyörän kanssa.

On kyllä myös aamuja, jolloin on hyvä pyöräillä. Kirpeitä syksyisiä pakkasaamuja, ei vielä lunta ja aurinko paistaa täydellä teholla; hengitys höyryää ja maassa on kuuraa. Niinä aamuina on nautinto pyöräillä kouluun.

En tiedä, miksi kirjoitan teille pyörämatkoistani. En tiedä, miksi ylipäätään kirjoitan tätä.
Inspiraationi on kadoksissa, ehkä se johtuu siitä.