IRC-Galleria

Olen saanut sopivan määrän kofeiinia, koska aivoni ajattelevat. Taas.

Nyt pohdin niinkin vahvaa tunnetilaa kuin viha. Eiköhän me jokainen olla joskus vihattu jotakuta, syystä tai toisesta. Tahdottu vetää jotakuta niin kovasti pataan, että silmät lentää päästä.

On se vihankohde sitten ex-seurustelukumppani, entinen ystävä, perheenjäsen tai kuka tahansa, niin missä vaiheessa on annettava anteeksi?

Tai missä vaiheessa on lakattava vihaamasta niin vahvasti?

Osaako sitä loppupelissä sanoa kukaan. Mielestäni viha on järkyttävän vahva tila, se voi oikeasti vallata koko pääkopan. Sillä voi pysyä käynnissä ja se voi ajaa päivästä toiseen.

Mutta samalla se on järkyttävän kuluttava tunne. Se ei hirveästi anna sijaa muulle. Viha tuo mukanaan katkeruuden, joka kyllä näivertää sisusta hyvällä nopeudella.

Kaikki on paskaa eikä maailma kohtele oikein.

Itse olen aika pitkävihainen ihmisolento, vaikka annan jossain vaiheessa anteeksi, niin kyllä se pieni negatiivisuus aina jää. Jos tunnetilat ovat muutenkin pakkasen puolella, niin tuntuu että se suojaava muuri hajoaa.

Joskus on pakko kuitenkin liikkua eteenpäin, antaa olla. Entiset seurustelukumppanitkin on entisiä - ei niiden perään voi itkeä kovin kauan. Ehkä ne ovatkin helpoimmat esimerkit, jos kyseessä ei ole ollut väkivaltainen suhde.

Väkivalta ymmärrettävästä syystä lietsoo raivoa pidempään. Enkä nyt todellakaan tahdo sanoa, että mitäs pienistä, mene jo eteenpäin.

Täten päästäänkin kysymykseen, millaisen teon voi antaa anteeksi? Antaa toisen mahdollisuuden?

Minulla on varsin kielteinen kanta ainakin yhteen moraalittomaan tekoon. Lasten hyväksikäyttö on minusta asia, jota en millään mielellä voi antaa anteeksi. Ihan sama, kuinka joku pyytelisi tekoaan anteeksi räkä poskella. Se on ihan saletisti sellainen teko, joka jättää niin syvät haavat, että niitä ei niin helposti umpeen tikata.

Toisen hengenriisto on myös yksi asia, raiskaus toinen.

Meille opetetaan kristillistä anteeksiantoa, mutta miten niin voi tehdä, jos toinen ihminen on henkisesti tai fyysisesti teurastettu? Miten sellaisen asian voi antaa mennä?

Onko jokaisella oikeus kulkea pahan tekonsa jälkeen ilman stigmaa? Vai onko jokaisen toisen elämän pilanneen kuljettava merkittynä?

Kinkkistä.

I present to thee; Mana-Sama.







Luulin päässeeni tästä jo ylitse MUTTA EN
Menen nurkkaan kasvattamaan lettiä ja toivon että joskus olen kaunis kuin tuo mies. Hupsista keikkaa vaan.

Toisinaan sitä tajuaa, kuinka yksin onkaan.

Lempileffani (The Crow) quote. Elokuvassa Eric pohtii, kuinka ennen ajatteli pienten asioiden olevan merkityksettömiä. Vaan kun rakkaan menetys tapahtuu, kellokin pysähtyi. Kahdella tapaa.

Niinhän se menee, että silloin kun elämä on auvoisempaa, tuntuu että ne pikkuasiat eivät olekaan tärkeitä. Koska ei ole tarvetta pohtia, suuremmat kuviot vievät ja elämä kulkee.

Mitä jos tuleekin stoppi? Mitä jos säikähtää perinpohjaisesti, menettää jonkun tai on ollut vaarassa menettää itselleen tärkeän ihmisen?

Pään sisällä sitten lopulta pauhaa ne pienet asiat. Toisen lempiruoka, toisen lempieläin, toisen sanat ja teot, ne pienemmät jutut, joita ei tule mietittyä.

Siinä vaiheessa tajuaa, että eivät ne ole mitättömiä. Ne tuovat muistoja, auttavat käsittämään että mitä jos niitä asioita ei enää ole. Mitä jos tärkeä ihminen ei enää puhu lempiruoastaan, eläimestään tai hymyilekään enää.

Pienet asiat muuttuvat suuriksi.