IRC-Galleria

”Miksi sinä olet täällä?”
”Miksipä en”, mies vastaa ja kohauttaa olkiaan. ”Sinua on aina yhtä mukava nähdä.”
”Voi, kiitos. Minä luulen, että se ei ole ihan se perimmäinen syy.”
”Saatan ehkä kertoa, jos tulet istumaan viereeni”, Karter sanoo hyväntuulisesti, ja ilmeilee vilkkaasti, yrittäen viestiä jotain, mistä en todellakaan saa kiinni.
”Ei siihen oikein mahdu.”
”Voi ei, sitten sinun täytyy tulla syliini”, Karter sanoo, enkä voi olla ihastelematta miehen kulmakarvojen elämiskykyä. Mitä ne yrittävät sanoa? Miksi en vain saa kiinni siitä, mitä ne yrittävät minulle viestiä? Kurtistan omia kulmiani yrittäessäni selvittää kulmakarvojen salaista viestiä, mutta eipä sekään oikein auta. Minä luovutan.
”Kaipa sitten”, mutisen ja vedän jalat syliini, yritän löytää niille jonkinlaista paikkaa niin, että pääsisin kiipeän miehen syliin istumaan edes jotenkin. Kiemurtelen turhautuneena Karterin sylissä yrittäen löytää itselleni edes puoliksi järkevää asentoa, ja loppujen lopuksi päädyn istumaan poikittain miehen syliin, nojaten selkääni vaunun seinään ja jalat erittäin epämukavasti vastakkaista seinää vasten koukkuun tuettuna. Helmani meinaa koko ajan valahtaa, milloin mistäkin, ja yritän epätoivoisesti pitää siitä kiinni, mutta kaikkien yritysten jälkeen totean aikeeni tyhjäksi. Samapa tuo.

kirjoittajat tietävät tuskani.

istun bussissa kirjoittamassa tätä, ja kuten ehkä ylhäältä huomataan, hahmot 1 ja 2 istuvat sylikkäin kapeissa kärryissä, sellaisissa vähän vähemmän kurpitsan näköisissä tuhkimo-kärryissä y'know? NO. koska en harrasta sylikkäin istumista, mietin että miten Vita vois istua jotenkin suht järkevästi, ja mihin lihaksiin se ottaa kun se nojautuu lähemmäs kuuntelemaan ja kuinka lähelle sen pitää nojautua, jne jne jne. ei mitään.

no, totta kai mietteissäni nojailen joka suuntaan, kurkottelen niskaani, yritän asettua sellaiseen asentoon kuin Vita nyt on. ei sii mitään, normipäivä, on sitä jännempiäkin asioita tullut tehtyä in the name of research

MUTTA.

sitten nostan katseeni läppäristä.

käytävän toisella puolella istuu kaksi penkillistä saksalaisia turisteja, jotka katsovat silmät suurina ja suu auki mun venyttelyä. hymyilen ja kyyristyn tietokoneeni taakse turvaan.