Nyt kukaan meistä ei enää naura, ei edes Markus. Sekin vain katsoo sitä pientä, vakavailmeistä poikaa, jolla on mustasankaiset silmälasit harmaiden silmiensä edessä ja jonka paita roikkuu liian isona päällä, poikaa, joka yltää mua vain rintoihin ja jonka päälaki on suurin piirtein Markuksen vyötärön kohdalla. Poikaa, joka ilmoitti juuri äsken, että me ollaan kaikki kuolleita, me kaikki ollaan kuoltu jossain toisessa paikassa, ja ainoa elävä tässä koko paikassa on se itse, ja sen huomaa siitä, että sillä on vaaleanpunainen iho, kun meillä muilla se on valkoinen. Ei herran jestas.