Mä onnistun sopertelemaan jotain, niin että saan Karitan sieltä kauppakeskus Puolukasta lopettamaan puhelun omalta osaltaan, ja mä lysähdän istumaan penkille käytävän naulakoiden alle. Punastus on valahtanut kasvoilta, mä tiedän olevan ihan kalmankalpea, ja mua pyörryttää.
Tämä ei voi olla enää
(muista että sä toivoit tätä itse sä toivoit että näin kävisi)
todellista.
Siitä on nyt kaksi päivää, kun mä kirjoitin Facebookiin sen statuksen, jossa päivittelin loistavaa tuuriani. Nyt on perjantai, ja Puolukan neuvonnassa odottaa mua viidenkympin lahjakortti kenkäosastolle, niin kuin mä sanoinkin, ja… voi luoja, mä tein tämän. Mä tein tämän, tämä on mun ansiotani.