IRC-Galleria

Fuck you Refworks for ruining my night.

En minä oikeastaan edes haluaisi niin monimutkaisia juttuja. Uskon että voisin olla loppuelämäni onnellinen aika pienistä asioista;
hyvästä boresta, musiikista joka saa hengityksen syvenemään (kuten John Mayer?), vatsanpohjatunteista, kahvista ja sen muista epäterveellisistä sukulaisista, malttamattomasta odotuksesta juna-asemalla, vanhoista ja uusista ystävistä, jokaisesta ihastuksesta, sydänsurusta selviämisestä, ensilumesta ja siitä että se sulaa, siitä headrushista jonka saa kun HYVÄ keikka alkaa tai joku --iini kicks in, naureskelevista ryytymissunnuntaista, todellisuuspakoilevasta autoilemisesta, hiljaisista ja korvat lukkoon lyövän kovaäänisistä yhteisymmärryksen hetkistä, suhteista joista ei tarvitse paeta aamuisin eilistä humalaansa kiroten, alkusyksyn ihanasta melankoliasta, yöllisistä puheluista ja pitkistä illoista vieraissa kaupungeissa, yön viimeisestä ja aamun ensimmäisestä biisistä, lentokoneen lähtökiihdytyksestä. Ja niin edelleen.

Pian ei ole enää lokakuu. Eikä tämä ollut angstinen merkintä.

Viikon päästä täsmälleen tähän aikaan minä ja ihana Lotta ollaan jossain aivan muualla kuin Suomessa. En malta odottaa, jo pelkkä ajatus siitä nostattaa sellaisen kuplivan this shit is FUN!- tunteen, mikä aiheuttaa taas vaikeuden pysyä paikoillaan ja tehdä koulujuttuja tai mitään järkevää.
Ja tasan vuosi sitten olin kirjoittanut jonnekin että en minä voi pysyä Suomessa, sillä nämä harmaat lokakuut tappavat minut- olin juuri palannut Barcelonasta ja hirveässä nestehukassa/krapulassa, haikea ja ahdistunut. Luulin sen johtuvan siitä, mutta tämän viikon Ähtärissä hajoiltuani ymmärrän että se on nimenomaan tämä aika, tämä pirullinen viikko vuodesta, vaikkei sen tiedostaminen teekään tästä vähemmän raastavaa.

Onneksi tänään tulee toinen osapuoli A&A:sta.
Ja on ihmisiä, jotka tajuavat mitä tarkoitan kun sanon että
bigger than guns, bigger than cigarettes!

Imagine your brain as a
canister filled with ink
y e a h, now think of your body
as the pen where the ink resides.
Fuse the two; K A P O W !
What are you now?
You're the human magic marker, won't you
please surprise my eyes?


(Muuten hyvä, but right now I'm having a hangover from magic markers.)

Hyvät hetket, hyvät eletyt päivät tunnistaa siitä, että niiden jälkeen mielessä pyörii niin monta sanontaa ja lausetta ja sisäpiirivitsiä, että haluaisi kirjoittaa ne ylös jottei unohtaisi mitään. Sellaisia juttuja jotka paranevat toistaessa ja niille nauraa koska ne muistuttavat niistä vanhemmilta sensuroiduista retkistä jolloin tiesi eläneensä parhaimmassa kaikessa.

Sitten on yhtäkkiä takaisin näillä leveyksillä, porukoiden luona; vanhempien talossa, vanhassa kodissa, tutussa ja silti niin vieraaksi käyneessä missä ikinä. Yrittää muistuttaa ja vakuuttaa itselleen että arki on yhtä harmaata kaikkialla (vaikkakin Helsingissä paistoi aurinko ja olo oli kevyempi kun tunsi kuuluvansa maisemaan.) Soittaa pianoa, soittaa kitaraa, lukea lehdet viikkojen ajalta ja ajaa autoa ja kuunnella vanhoja levyjä. Muistaa että on sitä täälläkin kokenut niitä hyviä juttuja, varmasti eniten kaikkea.
Istua iltaa vanhojen ystävien kanssa, tupakoida ja todeta että meistä on moneen junaan - mikä meitä eniten yhdistää on se, että olemme kaikki kasvaneet (ihastuneet, ahdistuneet, rakastuneet, nyrjähtäneet kukin omiin myrkkyihimme) täällä. Siinä on jotain harmonista,
Minä en tiedä enää mitä haluan haluta! Vaikka kuka kysyisi. Tiedän tosin missä haluaisin nyt olla ja keiden/kenen kanssa, mutta se vie vain vähän kerrallaan eteenpäin.

LSD:tä ja mäkihyppyä beibi. Jannika oli läheisyysluolamieskuoseissa eilen, hyvin korrektia toimintaa kaikinpuolin. Smoke Weed kuittaa, takaisin Pasilaan!

"There's a handful of normal kid things I kinda missed."
"There's a handful of normal kid things I kinda wish I'd missed."

Onneksi galtsupäiviksen yläreunassa lukee päivän nimi ja numero, muuten olisin joutunut miettimään pitkään onko tänään keskiviikko vai tiistai vai mahdollisesti joku muu, aivot blurraa arkipäiväiset kokemukset mukavan etäisiksi. Bluffasin tämänpäiväisen tentin totaalisesti, mutta parasta/pahinta/huomionarvoisinta/ihansama on se, että taisin päästä siitä jopa kevyesti läpi. Torstaina iltajunalla Helsinkiin, tätä ei voi tarpeeksi alleviivata! Ja Ähtärissäkin käy ihan mielellään kun näkee tovereita, ja pian pakataan Lotan kanssa reput (weighing up to 10kg with maximum dimensions of 55cm x 40cm x 20cm is permitted.)

Parasta on olla matkalla. Ei perillä eikä missään lopullisesti, vaan aina lähdössä ja tulossa, koska vain siinä voi muodostaa käsityksen itsestään, sillä siinä pysymättömyyden tilassa ei ole muuta.

Ufojen tullessa 14. päivä auttamaan ihmiskuntaa ja maailmanlopun tullessa viimeistään 2012, minun ei tarvinne huolehtia tiistaisesta tentistä eikä yliopistosta valmistumisesta, ikinä. Mikä on sinänsä ihan hyvä juttu, voi keskittyä taas aivan muuhun oheistoimintaan. Kuten hc-punkkeikkoihin ja kuuteen asti jatkuviin jatkoihin hämärissä tunnelmissa. Jumitus pitäisi saada vain loppumaan, sillä tänään minä LUEN niinkuin eilenkin piti ja pian keitän kahvit Senjalle ja Matille jotka tulevat lainaamaan pyörääni -mikä on sekin hyvä juttu, koska pyörättömyys Oulussa tarkoittaa käytännössä liikuntakyvyttömyyttä, eikä psyyke tai mikään kestä jos tänään menisin vielä jonnekin.

Olen liikkeellä vain jottei tarvitsisi pysähtyä ajattelemaan?

(Edit: klo 4:30: toki siis menin tänäänkin jonnekin.)

Olen väärässä paikassa. Mutta kysymys onkin siinä, tuleeko sitä koskaan olemaan oikeassa paikassa jos mikään ei muutu korvien välissä?