IRC-Galleria

Sinä syksynä minussa heräsi tavallista suurempi kaipuu. Joka vuosi se oli tullut ja joka vuosi lähtenytkin talven myötä pois. Joskus olin tehnyt pieniä matkojakin, salaisia seikkailuitani tuntemattomaan. Aina olin ennen talven tuloa palannut ja kertonut tarinoita vuorista ja villipedoista huolestuneille vanhemmilleni. Kukaan kylässä ei tiennyt salaisuudestani, eikä ollut tarpeenkaan tietää. Minä osasin huolehtia omat retkeni, ja he huolehtivat omansa, mikäli heillä sellaisia oli.
Talvet ja keväät ja kesät minä asuin kylässä niin kuin kaikki muutkin, enkä edes tahtonut muualle. Hoidin omat asiani, autoin äitiä ja pikkusisaria, joskus lähdin miesten kanssa metsällekin. Eiväthän he yleensä tyttöjä ottaneet mukaan, mutta minä olinkin poikkeustapaus. Osasin ampua lujaa ja tarkasti, vaikeista paikoista ja rohkeasti. Pärjäsin niillä retkillä ja minut otettiin aina uudestaan mukaan.
Ruuanlaitosta en välittänyt, enkä ompelemisestakaan, vaikka äiti tapasikin sanoa, etten ikinä saisi miestä, ellen ryhtyisi opettelemaan. Minua se ei haitannut. Pyydystin villihevosia ja kesytin niitä poikien kanssa, ratsastin kilpaa preerialla ja kiipesin korkeimmalle puuhun.

~ ~ ~

Kaksi päivää ja kaksi yötä, mukaanlukien se yö, jona läksin matkaan, ratsastin yksinäni kohti itää. Se seutu, jonka läpi kuljin, oli karua erämaata. Maa oli hiekkaa ja taivas loisti pilvettomän sinisenä. Edessäni ei ollut vuoria eikä unelmia, ainoastaan kuiva preeria levittäytyi silmänkantamattomiin. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia, kippuraisia puita ja pensaita, joista lehdet olivat kesän aikana kuolleet pois. Ehkä talvi ja sateet saisivat ne jälleen heräämään eloon.
Yöllä hiekka oli kylmää ja tuuli puhalsi kovana. Tähdet tuikkivat karttana taivaalla ja uusi kuu loisti kapeana hopeisena viiruna horisonsissa.
Kolmantena aamuna, auringon noustessa kaukaa idästä ja herättäessä minut lämpimästi tervehtivillä säteillään, tapasin ensimmäiset paimenet. Olin juuri taitellut huovat takaisin ratsuni selkään ja valmistautunut jatkamaan matkaani, kun kolmen hevosen tasainen ravi nosti lähestyvän pölypilven pohjoiseen. Jäin odottamaan seuraa.

~ ~ ~

Viimeisenä iltana pysähdyimme vuorten juurelle ja teimme viimeisen nuotion. Viimeisen kerran silitimme valkoisen orini pehmeää turpaa ja annoimme sen juoda leileistämme. Sitten lähetimme orin matkaan, ja tiesimme, ettei se enää palaisi. Sinä yönä keräsimme voimia toisistamme, ja aamulla olimme valmiit.
Kivet olivat teräviä, rinne jyrkkä ja maa kova, mutta me kiipesimme.
Ilma viileni, tuuli muuttui yhä kylmemmäksi ja etäällä häämöttävä viimeinen nuotiomme pienemmäksi.
Ja me väsyimme ja käperryimme mustan kiven taakse suojaan. Makasimme hiljaa ja tunsin kaipuun huutavan rinnassani. Tuuli tuiversi, ja kojoottien äänet muuttuivat susien kiljahduksiksi.
Lumi oli syvää ja ylsi polviin saakka. Vesi valui poskia pitkin ja tippui suolaisena suuhun.
Siellä me eksyimme toisistamme. Huusin Mirjamia, mutta en kuullut hänen ääntään enää. Harhailin rinnettä ristiin rastiin, enkä enää tiennyt kumpaan suuntaan se laski ja kumpaan nousi. Kiljuin ja huusin ja itkin. Tunsin toivottomuuden ja kylmyyden, joka hiipi hiljaa varpaista ja sormenpäistä syvemmälle kehooni. Hiljalleen se tavoitti yksinäisen sydämeni.
Kaaduin.
Veri valui kasvoiltani suuhuni. Tunsin sen imelän, tutun maun kielelläni. Raahauduin eteenpäin, mutta en tiennyt suuntaa. Kyyneleet olivat loppuneet, silmät kuivuivat pimeässä.

~ ~ ~

Ja sitten astuimme tyhjyyteen. Maa vajosi allamme, ja hetken aikaa me lensimme toisiimme takertuneina.