- Mä en jaksa, mä haluaisin nussia jotakuta muuta, nyt. Tai joskus.
Käänsin kylkeäni ja sekunnin tai jotain halusin nähdä hänen ilmeensä mutta en oikeasti halunnutkaan, se oli tyydyttävää mutta ei sellainenkaan tyydytys kauaa kestä. Kaikkea inhoten käänsin kylkeäni aivan älyttömän paljon ja yritin vain tyhjentää mieleni, se oli helppoa, pari lasia giniä tai sitten ei.
Makasin hiljaa kyljelläni ja olin kuulevinani nyyhkytystä, sitten heristin aistejani enkä kuullut mitään ja sitten alkoi nyyhkytys. Halusin itsekin itkeä mutta miksi itkisin nyt kun en muulloinkaan? En aidosti. Tunsin patjan ja peiton liikehdintää tahattomien kiemurtelujen, epämukavuuden kiemurtelujen liikkeitä patjalla, ja peitolla ja mielessäni. Olin jännittynyt, halusin ilmaista jotakin hänelle ja itselleni, mutta olin jo ilmaissut kaiken ja enemmänkin.
Tunsin hänen kätensä olkapäälläni, se oli siinä kuin pieni pelokas nisäkäs jolla oli nälkä, mutta tuollainen nisäkäs jää aina nälkäiseksi, minun tarjoamani ravinto oli myrkkyomenaa, tai pikemminkin myrkyllistä kokkareista omelettia joka oli bravuurini, sympaattinen osoitukseni siitä että osasin 'minä rakastan sinua' lisäksi jotakin muutakin. Piti hän siitä tai ei. Mutta hänen kätensä sai olla siinä ja rohkaistua, miksi minä olisin ajanut sen pois? Minusta tuntui että voisin oppia siltä jotain, heikkoudestani, itsestäni.
Tunsin hänen kyyneleensä poskillani, hän tuntui äkkiä niin ihmiseltä että nousin nopeasti ylös. Se oli mielestäni laskelmoitua. Vedin housut jalkaani, enkä vahingossakaan vilkaissut häneen mutta laahustaessani pois huoneesta kosketin hänen jalkaansa ja olin itkeä, mutta ei nyt.
Otin hyllystä jonkun kirjan ja menin parvekkeelle, sytytin tupakan ja luin jotakin, teksti oli sellaista joka aukeaa kun lukee yhden virkkeen mutta ei auennut, syljeskelin takilleni ja yskin ja mietin miten minä siinä olin, mitä helvettiä olin tehnyt ja mitä tekisin seuraavaksi. Sitten minä enää mietin mitä olin tehnyt, sytytin toisen röökin ja mielestäni ymmärsin. Sitten en miettinyt enää mitään.
Hän tuli viereeni kahden lasin ja tuhkakupin kanssa. Läsnäolo pakotti minut katsomaan hänen kasvojaan ja hän hymyili ja minä rakastin häntä. Vihasin häntä siitä että hän oli minulle niin arvokas mutta etten voinut tajuta häntä ja sitä miten arvokas hän oli ja miksi hän pelasti minut ja rakastui minuun kun olisin yhtä hyvin voinut kuolla ja mennä muualle ja tehdä jotain oikein.
- Miksi sinä sanoit niin? Minä haluan ymmärtää.
- Me sovittiin tai sanottiin joskus vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten että me olisimme toisillemme välittömiä ja ymmärrettäviä ja mitä se nyt onkaan, onko sitä. Minä olin koomassa ja sitten minä halusin sanoa sen, minä tunsin sen ja herätäkseni paiskasin sen kasvoillesi. Ei mitään ole tapahtunut. Minä en tiedä onko se sitä että sinä olet huono, tai me olemme tai että minä olen huono, tai että minä olen ihminen ja osaan puhua ja siten. Kunhan sanoin.
Hän ojensi minulle kätensä ja minä tartuin siihen, ja kuin kruunuksi tumppasin tupakan ja otin ryypyn, mitäs minä siinä, posket lämpiminä.
Uusimmat blogimerkinnät
- liikemies-undulaatti-papaija 29.10.
- heil 12.04.
- [Ei aihetta] 31.03.
- rakkkaus runoja vol 10v3 27.03.
- [Ei aihetta] 23.03.
- Last days 23.02.
- Last days 21.02.
- [Ei aihetta] 21.02.
- Pieni hieman turha tarina 16.02.
- Suunnitelmia 16.02.
Selaa blogimerkintöjä
-
▼
2009 (15)
- ▶ lokakuu 2009 (1)
- ▶ huhtikuu 2009 (1)
- ▶ maaliskuu 2009 (3)
- ▶ helmikuu 2009 (8)
- ▶ tammikuu 2009 (2)
- ▶ 2008 (19)
- ▶ 2007 (25)
Blogi
[Ei aihetta]Maanantai 23.03.2009 07:38
Last days Maanantai 23.02.2009 23:36
Last days Lauantai 21.02.2009 20:05
[Ei aihetta]Lauantai 21.02.2009 07:33
Kämppä täynnä. Enemmän kuin koskaan.
Teltta purettiin jo eilen. Rajua tilitystä.
Säkit täynnä, säkkejä täynnä.
Kestävintä mitä aikaan sai, en liikaa ihmettele sitä kai.
Tosiaankaan.
Vieläkö saa rikkoa astioita?
Todellakin. Vieläkö saa olla humalassa? Miksei (luulen).
Missä laulaa että James. Voi vittu.
NÄhdään Helsingissä.
Teltta purettiin jo eilen. Rajua tilitystä.
Säkit täynnä, säkkejä täynnä.
Kestävintä mitä aikaan sai, en liikaa ihmettele sitä kai.
Tosiaankaan.
Vieläkö saa rikkoa astioita?
Todellakin. Vieläkö saa olla humalassa? Miksei (luulen).
Missä laulaa että James. Voi vittu.
NÄhdään Helsingissä.
Pieni hieman turha tarinaMaanantai 16.02.2009 19:00
Kerronpa teille eräästä näistä illoista, pienen tarinan muodossa. Mitään en ole lisännyt ja vähän olen pois jättänyt, sillä tarina on, tämä on:
Lähdin eräänä iltana pienelle kävelylle, tai aluksi se oli vain pieni kävely. En juuri tiennyt minne olin menossa mutta kävelyssä on se mukavaa. Jos eksyykin niin aina voi kääntyä takaisinpäin ja eksyä jonnekin ihan muualle kuin sinne mihin ei halunnut eksyä ja autolla on joskus vaikea sitä paitsi kääntyä ympäri tallomatta toisten pihoja.
Kuljin siinä erään alikulkusillan ali ja sitten edessäni kulkikin pieni poika. Hänellä oli sählymaila kädessään ja reppu selässään, ehkäpä hän olikin juuri sellainen urheilullinen poika joksi hän myöhemmin osoittautui. Tai ehkä hän ei ollutkaan aivan niin urheilullinen poika vaan maila oli jäänyt liikuntatunnilta ja nyt hän talsi pitkäksi venyneen kaverilla olon luota kotiin tai ehkäpä hän jopa oli juuri sinä iltana rohkaistunut osallistumaan luokkansa sählyvuorolle ja tehnyt pari maaliakin.
Hän havaitsi minun tulevan takaansa reipasta liitävää kävelyvauhtiani ja antoi minulle kiltisti tietä.
Olin niin iloissani ja otettu hänen mukavan reippaasta ja huomioivasta käytöksestään että tokaisin:
- Sinäpä oletkin reipas poika juuri tuollaisia lapsia maailma tarvitsee, kiitos paljon ja sinusta tulee kyllä vielä jotakin!
Seuraavana päivänä pojasta tuli koko galaksimme presidentti ja hän johti meidät voittoon suurta pahaa vaikeasti kirjoitettavaa galaksia vastaan ja se oli viimeinen sota ikinä.
Jatkoin matkaani hyvillä mielin, ja pian olinkin eräällä rauhaisan oloisella tiellä jota reunusti joka puolelta hämärässäkin kodikkaita rivi- sun muita taloja. Kuulin vielä enemmän pian kiroilua ja nyyhkytystä ja kaikkein eniten pian eteeni hyppäsi lepattava suuri hahmo joka humalaisella äänellä pyysi minulta matkapuhelintani lainaksi.
- Yyyyks pieni soitto vaan kautta elämän ja kuoleman!
- No mikäs siinä veikkonen vaikka aika monimutkaista linjaa pitkin meneekin, kunpa ei olisi kallista! vastasin mukavasti ja kaivoin puhelimeni taskustani.
Tuo iso partaisa mies naputti numeron tottuneen varmasti useita kertoja väärin ja sitten hän lopultakin sai jonkun vastaamaan ja pääsi itse teoistaan vastaamaan:
- Kulta voi perkele se oli mun elämäni virhe mä olin kännissä, mä olen kännissä ja mä tulen olemaan kännissä jos et ota mua taas, en mä sitä tarkoittanut en rakasta sitä, rakastan sua, hädintuskin koskin... sitä toista tuskin edes koskin paitsi vähän kielellä korvaan mutta vain sanoakseni kuinka mä en halua, mä en halua mä haluan sut kulta en juo enää viikkoihin ilman sua rakas!
Näin hän puhelimeen jutusteli välillä rauhaisammin välillä innostuneemmin ja oli minulla virneessä ja hymyssä pitelemistä aina välillä, mutta lopulta puhelun surumielinen traagisuus-vakavuus ja toiveiden pilke tarttuivat myös minuun ja minun oli vaikea olla itkemättä tämän surullisen hahmon edessä, minä itkin hänen kaunosieluiselle tilitykselleen melkein yhtä lailla kuin Felix Gaetan kohtalolle ja sitten hänkin itki ja sitten puhelun toisessa päässä itkettiin ja me kaikki itkimme ja minä sanoin miehelle näin kun hän lopulta lopen uupuneena antoi minulle puhelimen takaisin muutamien räkäkokkareiden kera:
- Voi sinua, sinä olet todellinen ihminen, surussasi ja elämänilossasi niin vahva ja murtumaton, vaikkakin niin säröinen ja särjetty! Sinä todellakin tunnet rakkauden ja sen merkityksen yhdelle jos toisellekin, sinulle minä en arvaa luvata mitään muuta kuin että sinä vielä saat kaiken mitä sydämesi halajaa nyt jos toisenakin päivänä!
Hän tuijotti minua hetken huppunsa alta kuin kauneinta näkemäänsä käärmettä tai muuta hämmästyttävää olentoa ja sitten hänen rohtuneille huulilleen nousi niin vallaton hymy että tartuin siihen itsekin ja lähdin hyvin mielin jatkamaan talsimistani.
Seuraavana päivänä tuo veikkonen eli elämänsä onnellisena loppuun ja sai avovaimonsa kanssa kahdeksan lasta ja lainansa anteeksi. Hassua sinällään että kolme noista kahdeksasta syntyi ehkäisyvälineiden pettäessä mutta eihän ihminen aina tiedä mitä oikein haluaa eikä se minun vikani ole muutenkaan.
Pian olinkin tutuilla hoodeilla, olin yliopiston alueella ja oli jo hämärää ja sivistyksen katulamppujen hohteessa näin seinustalla tupakkaa polttelevan ulkkiksen näköisen nuoren miehen joka oli niin synkän näköinen että minä iloistuksissani hänelle jo matkan päästä huilautin että:
- Hei sinä muriaanien kuningas et kai vaan ole pian jo myös mariaanien kuningas!?
Hän loi minuun sellaisen katseen että vähän jo itseäkin synkytti mutta hänkin päästi huulilleen pienen ivallisen hymyn ja olin sydämessäni ja joka paikassa varma ettei hän joulua vietä.
Muutaman sanan vaihdettuamme hän kertoi minulle näin:
- Vituttaa ihan vittu että syletääkin kun minulle yo-kuppilassa sylkitään puuroni sekaan ja minua kutsutaan apinaksi kun tulen vessasta, minun graduani sanoo ohjaaja ja kaikki vähän muutki että paska gradu! susta ei tule ikinä mitään kun tällästä paskaa suollat!
Tiesin itsekin millainen myrkky kateus ja ilkeys ovat ihmisen perusaineille ja sitä katalyyttia himmentääkseni minä lohtuilin häntä kertoen niistä kaikista tenteistä joista hädin tuskin elävältä pääsi ja kuinka tiede on aina rankkaa mutta niin kevyttä kun vain muistaa puhua totta ja kerroin hänelle miten hän näyttääkin vähän apinalta mutta aina yksi tiedeapina voittaa jonkun kreationistin höpinät ja että minä ainakin odotin häneltä ja hänen kulttuuriltaan paljoja, mistä ikinä olikaan kyse.
Hän jätti minulle sellaiset jämät että yskin ja tanssin koko kotimatkani hänen luotaan erottuani ja ennen sitä minun piti rohkaistua monta kertaa ennenkuin saatoin pyytää häntä päästämään hänen kiitollisen otteensa minun niin kalpeasta kätösestäni.
Seuraavana päivänä hän väitteli tohtoriksi vastaväittelijänään koko maailma ja kaikki puhkesivat hurraamaan häntä hänen laitettuaan viimeisen huudahdusmerkkinsä prefeksin argumentin päätteeksi. Hän väitteli tuplatohtoriksi, sosiologia ja loputon energia!
Kotiini saavuttuani huokaisin että olipa se ilta, melkoinen kävely ja että eipä tuollaisia seikkailuja jokainen kävelymatka tarjoakaan. Minä keitin teet ja katsoin taas sen Felix Gaetan kohtalon ja nyt minä itkin enemmän kuin sille Casanovalle ja enemmän kuin koskaan ja ne kyynelet olivat niin iloisia että nekin itkivät ja me koimme niin monet ylpeyden ja surun että myös ilon tunteet että silmäkulmia jo kiristi.
Ja kun menin nukkumaan niin jalkojani ja käsiäni koski niin kuin vain voi koskea kun on oikein tyytyväinen itseensä ja lähes kaikkeen mitä on, ja mitä on tehnyt, se on kipua mutta kohdatessaan tyytyväisyyden se on vain kihelmöintiä joka kutkuttaa aamuun asti niin että voi luottaa kaikkeen mitä jatkossakin on.
Toisin sanoen minä nukuin oikein hyvin.
Kun siitä heräsin oli jo iltapäivä meneillään ja vaikken muistanut unieni yksityiskohtia saatoin yhä tuntea niiden onnellisuuden ja kaipauksen ja mikäs sen mieluisampi herääminen. Tartuin näppikseeni ja siinä näpyttelin, kaikkea kivaa, jos ilkeää niin vain hassun ilkeää niin että lopulta jaksoin sängystäkin nousta ja keittää kahvit, ja siinä kun joi neljättä kuppia niin jo hiukoi. Lämmitin mikrossa ja söin vähän toissailtaista makaronilaatikkoa tabascon ja ketsupin peittäessä kaikki sivumaut ja sitten söin vahingossa karvankin ja sitä yskiessäni se toi mieleeni jonkin hauskan déjà vûn, ehkä viime yön unistani tai joltakin illalta vuosia sitten. En antanut sen viedä mieltäni kokonaan mennessään vaan hymyilin sille ja itselleni ja katsahdin kelloa ja lämpömittaria. Oli ehkä jo vähän myöhä, vähän kolea, tänään en jaksaisi enää kävelylle mennäkään.
Ehkä sitten seuraavana päivänä.
Lähdin eräänä iltana pienelle kävelylle, tai aluksi se oli vain pieni kävely. En juuri tiennyt minne olin menossa mutta kävelyssä on se mukavaa. Jos eksyykin niin aina voi kääntyä takaisinpäin ja eksyä jonnekin ihan muualle kuin sinne mihin ei halunnut eksyä ja autolla on joskus vaikea sitä paitsi kääntyä ympäri tallomatta toisten pihoja.
Kuljin siinä erään alikulkusillan ali ja sitten edessäni kulkikin pieni poika. Hänellä oli sählymaila kädessään ja reppu selässään, ehkäpä hän olikin juuri sellainen urheilullinen poika joksi hän myöhemmin osoittautui. Tai ehkä hän ei ollutkaan aivan niin urheilullinen poika vaan maila oli jäänyt liikuntatunnilta ja nyt hän talsi pitkäksi venyneen kaverilla olon luota kotiin tai ehkäpä hän jopa oli juuri sinä iltana rohkaistunut osallistumaan luokkansa sählyvuorolle ja tehnyt pari maaliakin.
Hän havaitsi minun tulevan takaansa reipasta liitävää kävelyvauhtiani ja antoi minulle kiltisti tietä.
Olin niin iloissani ja otettu hänen mukavan reippaasta ja huomioivasta käytöksestään että tokaisin:
- Sinäpä oletkin reipas poika juuri tuollaisia lapsia maailma tarvitsee, kiitos paljon ja sinusta tulee kyllä vielä jotakin!
Seuraavana päivänä pojasta tuli koko galaksimme presidentti ja hän johti meidät voittoon suurta pahaa vaikeasti kirjoitettavaa galaksia vastaan ja se oli viimeinen sota ikinä.
Jatkoin matkaani hyvillä mielin, ja pian olinkin eräällä rauhaisan oloisella tiellä jota reunusti joka puolelta hämärässäkin kodikkaita rivi- sun muita taloja. Kuulin vielä enemmän pian kiroilua ja nyyhkytystä ja kaikkein eniten pian eteeni hyppäsi lepattava suuri hahmo joka humalaisella äänellä pyysi minulta matkapuhelintani lainaksi.
- Yyyyks pieni soitto vaan kautta elämän ja kuoleman!
- No mikäs siinä veikkonen vaikka aika monimutkaista linjaa pitkin meneekin, kunpa ei olisi kallista! vastasin mukavasti ja kaivoin puhelimeni taskustani.
Tuo iso partaisa mies naputti numeron tottuneen varmasti useita kertoja väärin ja sitten hän lopultakin sai jonkun vastaamaan ja pääsi itse teoistaan vastaamaan:
- Kulta voi perkele se oli mun elämäni virhe mä olin kännissä, mä olen kännissä ja mä tulen olemaan kännissä jos et ota mua taas, en mä sitä tarkoittanut en rakasta sitä, rakastan sua, hädintuskin koskin... sitä toista tuskin edes koskin paitsi vähän kielellä korvaan mutta vain sanoakseni kuinka mä en halua, mä en halua mä haluan sut kulta en juo enää viikkoihin ilman sua rakas!
Näin hän puhelimeen jutusteli välillä rauhaisammin välillä innostuneemmin ja oli minulla virneessä ja hymyssä pitelemistä aina välillä, mutta lopulta puhelun surumielinen traagisuus-vakavuus ja toiveiden pilke tarttuivat myös minuun ja minun oli vaikea olla itkemättä tämän surullisen hahmon edessä, minä itkin hänen kaunosieluiselle tilitykselleen melkein yhtä lailla kuin Felix Gaetan kohtalolle ja sitten hänkin itki ja sitten puhelun toisessa päässä itkettiin ja me kaikki itkimme ja minä sanoin miehelle näin kun hän lopulta lopen uupuneena antoi minulle puhelimen takaisin muutamien räkäkokkareiden kera:
- Voi sinua, sinä olet todellinen ihminen, surussasi ja elämänilossasi niin vahva ja murtumaton, vaikkakin niin säröinen ja särjetty! Sinä todellakin tunnet rakkauden ja sen merkityksen yhdelle jos toisellekin, sinulle minä en arvaa luvata mitään muuta kuin että sinä vielä saat kaiken mitä sydämesi halajaa nyt jos toisenakin päivänä!
Hän tuijotti minua hetken huppunsa alta kuin kauneinta näkemäänsä käärmettä tai muuta hämmästyttävää olentoa ja sitten hänen rohtuneille huulilleen nousi niin vallaton hymy että tartuin siihen itsekin ja lähdin hyvin mielin jatkamaan talsimistani.
Seuraavana päivänä tuo veikkonen eli elämänsä onnellisena loppuun ja sai avovaimonsa kanssa kahdeksan lasta ja lainansa anteeksi. Hassua sinällään että kolme noista kahdeksasta syntyi ehkäisyvälineiden pettäessä mutta eihän ihminen aina tiedä mitä oikein haluaa eikä se minun vikani ole muutenkaan.
Pian olinkin tutuilla hoodeilla, olin yliopiston alueella ja oli jo hämärää ja sivistyksen katulamppujen hohteessa näin seinustalla tupakkaa polttelevan ulkkiksen näköisen nuoren miehen joka oli niin synkän näköinen että minä iloistuksissani hänelle jo matkan päästä huilautin että:
- Hei sinä muriaanien kuningas et kai vaan ole pian jo myös mariaanien kuningas!?
Hän loi minuun sellaisen katseen että vähän jo itseäkin synkytti mutta hänkin päästi huulilleen pienen ivallisen hymyn ja olin sydämessäni ja joka paikassa varma ettei hän joulua vietä.
Muutaman sanan vaihdettuamme hän kertoi minulle näin:
- Vituttaa ihan vittu että syletääkin kun minulle yo-kuppilassa sylkitään puuroni sekaan ja minua kutsutaan apinaksi kun tulen vessasta, minun graduani sanoo ohjaaja ja kaikki vähän muutki että paska gradu! susta ei tule ikinä mitään kun tällästä paskaa suollat!
Tiesin itsekin millainen myrkky kateus ja ilkeys ovat ihmisen perusaineille ja sitä katalyyttia himmentääkseni minä lohtuilin häntä kertoen niistä kaikista tenteistä joista hädin tuskin elävältä pääsi ja kuinka tiede on aina rankkaa mutta niin kevyttä kun vain muistaa puhua totta ja kerroin hänelle miten hän näyttääkin vähän apinalta mutta aina yksi tiedeapina voittaa jonkun kreationistin höpinät ja että minä ainakin odotin häneltä ja hänen kulttuuriltaan paljoja, mistä ikinä olikaan kyse.
Hän jätti minulle sellaiset jämät että yskin ja tanssin koko kotimatkani hänen luotaan erottuani ja ennen sitä minun piti rohkaistua monta kertaa ennenkuin saatoin pyytää häntä päästämään hänen kiitollisen otteensa minun niin kalpeasta kätösestäni.
Seuraavana päivänä hän väitteli tohtoriksi vastaväittelijänään koko maailma ja kaikki puhkesivat hurraamaan häntä hänen laitettuaan viimeisen huudahdusmerkkinsä prefeksin argumentin päätteeksi. Hän väitteli tuplatohtoriksi, sosiologia ja loputon energia!
Kotiini saavuttuani huokaisin että olipa se ilta, melkoinen kävely ja että eipä tuollaisia seikkailuja jokainen kävelymatka tarjoakaan. Minä keitin teet ja katsoin taas sen Felix Gaetan kohtalon ja nyt minä itkin enemmän kuin sille Casanovalle ja enemmän kuin koskaan ja ne kyynelet olivat niin iloisia että nekin itkivät ja me koimme niin monet ylpeyden ja surun että myös ilon tunteet että silmäkulmia jo kiristi.
Ja kun menin nukkumaan niin jalkojani ja käsiäni koski niin kuin vain voi koskea kun on oikein tyytyväinen itseensä ja lähes kaikkeen mitä on, ja mitä on tehnyt, se on kipua mutta kohdatessaan tyytyväisyyden se on vain kihelmöintiä joka kutkuttaa aamuun asti niin että voi luottaa kaikkeen mitä jatkossakin on.
Toisin sanoen minä nukuin oikein hyvin.
Kun siitä heräsin oli jo iltapäivä meneillään ja vaikken muistanut unieni yksityiskohtia saatoin yhä tuntea niiden onnellisuuden ja kaipauksen ja mikäs sen mieluisampi herääminen. Tartuin näppikseeni ja siinä näpyttelin, kaikkea kivaa, jos ilkeää niin vain hassun ilkeää niin että lopulta jaksoin sängystäkin nousta ja keittää kahvit, ja siinä kun joi neljättä kuppia niin jo hiukoi. Lämmitin mikrossa ja söin vähän toissailtaista makaronilaatikkoa tabascon ja ketsupin peittäessä kaikki sivumaut ja sitten söin vahingossa karvankin ja sitä yskiessäni se toi mieleeni jonkin hauskan déjà vûn, ehkä viime yön unistani tai joltakin illalta vuosia sitten. En antanut sen viedä mieltäni kokonaan mennessään vaan hymyilin sille ja itselleni ja katsahdin kelloa ja lämpömittaria. Oli ehkä jo vähän myöhä, vähän kolea, tänään en jaksaisi enää kävelylle mennäkään.
Ehkä sitten seuraavana päivänä.
SuunnitelmiaMaanantai 16.02.2009 15:39
Alan keräilemään esineitä. Periaatteessa mitä vaan esineitä, en kuitenkaan niitä kaikkia. Mitä vain esineitä milloinkin kiinnostaa kokoelmaan ottaa mukaan.
Asetan esineet pöydälleni ja kaappeihini, väärin päin. Näin tunnustan, että eri esineillä on olemassa omat funktionsa ja tavat ja asemat ja asennot, joille en voi mitään. Samalla kuitenkin myös osoitan etten välitä näistä lainalaisuuksista, vaan kiellän ne rikkomalla räikeästi niitä vastaan.
Eikö se olekin anarkiaa?
Aion myös mennä baarissa kauniin tytön luo ja kertoa hänelle, ystävällisesti, ettei hän tee minkäänlaista vaikutusta minuun, ettei hän sytytä.
(Eikö näin saa rispektiä?)
Jos esineet ovat vielä käyttökelpoisia, käytän niitä väärin.
Ihmisiä en aio käyttää. Tietääkseni ihmisiä voi käyttää vain väärin, mutta sitä en aio kenellekään tehdä.
Ihmisiä aion kohdella. Lähinnä oikein.
Tats!
Asetan esineet pöydälleni ja kaappeihini, väärin päin. Näin tunnustan, että eri esineillä on olemassa omat funktionsa ja tavat ja asemat ja asennot, joille en voi mitään. Samalla kuitenkin myös osoitan etten välitä näistä lainalaisuuksista, vaan kiellän ne rikkomalla räikeästi niitä vastaan.
Eikö se olekin anarkiaa?
Aion myös mennä baarissa kauniin tytön luo ja kertoa hänelle, ystävällisesti, ettei hän tee minkäänlaista vaikutusta minuun, ettei hän sytytä.
(Eikö näin saa rispektiä?)
Jos esineet ovat vielä käyttökelpoisia, käytän niitä väärin.
Ihmisiä en aio käyttää. Tietääkseni ihmisiä voi käyttää vain väärin, mutta sitä en aio kenellekään tehdä.
Ihmisiä aion kohdella. Lähinnä oikein.
Tats!
moroKeskiviikko 11.02.2009 15:56
Vau! Pääsin viimeinkin ylös ennen iltapäivää, sängystä siis. Nyt olen puhdas (eilen en niinkään ollut), sain kengätnauhatkin jo sidottua, "aamu"tupakilla valo helli verkkokalvojani ja linnut lauloivat. Pian laulamaan! Minulla on ihan vitun kova fiilis!
Kiitos yhteistyökumppaneille. Ehkä kämppäkin löytyy pian!
Kiitos yhteistyökumppaneille. Ehkä kämppäkin löytyy pian!
ilta joTiistai 10.02.2009 23:53
Se onnistui! Postaus onnistui!
Ei ollut merkkirajaa, tai sitten se ei ylittänyt.
Olisi todella masentavaa ja aikaavievää kirjoittaa joka päivästä näin pitkästi.
Vaikka aika paljonhan olen kirjoittanut joistakin menneistä päivistä.
Kuten: pentuna monesti teippailin vessapaperirullien pahviputkista "kiikareita" ja "kaukoputkia".
Ehkä uusin päivä onkin kaikkien edellisten päivien hilightit koottuna yhteen.
Ja sitten jotkut vessapaperirullat voivat olla hilight.
Tai se kun pyöri niin vinhasti ympäri että pää meni pyörälle ja tuli paha olo ja hoiperteli.
Kuin nykytanssien.
Nyt tämän kirjoittaminen jo vähän tympii. Mutta kai minä vielä.
Aika vaikea katkaista särkylääketablettia yhdellä kädellä, tai ainakin väärällä tavalla.
Tänään kättä on särkenyt vähän enemmän, enemmän kuin eilen.
Mutta ei niin pahasti. Lauantai-iltana sitä särki ihan kauheasti.
Ihan helvetisti.
Pystyisin jo pakkailemaan tavaroita aika hyvin.
Pitäisi vaan saada niitä fuking pahvilaatikoita nyt.
Pitäisi kai laittaa tuohon eka postauksen ihan alkuun että "hakekaa tästä kirjoituksesta sanaa 'pahvilaatikoita', niin että voitte nähdä tuon rivin ja kertoa mistä niitä nyt saisin.
:D tai sitten ihan vaan kysyä suoraan.
Vaikka irkistä.
Teen nyt jotakin muuta kyllä tovin.
Haha tämä tympii jo aika lailla. Ehdin mennä päivän vietäväksi.
Ei ollut merkkirajaa, tai sitten se ei ylittänyt.
Olisi todella masentavaa ja aikaavievää kirjoittaa joka päivästä näin pitkästi.
Vaikka aika paljonhan olen kirjoittanut joistakin menneistä päivistä.
Kuten: pentuna monesti teippailin vessapaperirullien pahviputkista "kiikareita" ja "kaukoputkia".
Ehkä uusin päivä onkin kaikkien edellisten päivien hilightit koottuna yhteen.
Ja sitten jotkut vessapaperirullat voivat olla hilight.
Tai se kun pyöri niin vinhasti ympäri että pää meni pyörälle ja tuli paha olo ja hoiperteli.
Kuin nykytanssien.
Nyt tämän kirjoittaminen jo vähän tympii. Mutta kai minä vielä.
Aika vaikea katkaista särkylääketablettia yhdellä kädellä, tai ainakin väärällä tavalla.
Tänään kättä on särkenyt vähän enemmän, enemmän kuin eilen.
Mutta ei niin pahasti. Lauantai-iltana sitä särki ihan kauheasti.
Ihan helvetisti.
Pystyisin jo pakkailemaan tavaroita aika hyvin.
Pitäisi vaan saada niitä fuking pahvilaatikoita nyt.
Pitäisi kai laittaa tuohon eka postauksen ihan alkuun että "hakekaa tästä kirjoituksesta sanaa 'pahvilaatikoita', niin että voitte nähdä tuon rivin ja kertoa mistä niitä nyt saisin.
:D tai sitten ihan vaan kysyä suoraan.
Vaikka irkistä.
Teen nyt jotakin muuta kyllä tovin.
Haha tämä tympii jo aika lailla. Ehdin mennä päivän vietäväksi.
päivä kiriaTiistai 10.02.2009 22:38
Minulla on käsi kipeä, ollut monta päivää, niin en voi kertoa siitä, kertoisin siitä mutta kaikki tietää sen jo niin en kerro siitä.
Tämä kirjoitus tulee sellaisenaan kuin tulee koska en jaksa korjata kuin pienimmät virheet.
Toisaalta, juuri sillä tavalla kaikki minun kirjoitukset tulee koska jos teen virheen, omin sen ja jatkan sen viitoittamaa reittiä käyttäen varrella olevia resursseja (esim. hedelmiä) omiin tarkoituksiini.
Ts. elän virheistä, virheillä.
Tämä kirjoitus kestää aika kauan kirjoittaa koska odotan koko ajan jotakin sopivaa virhettä, joko tässä koneella tai tuolla keittiössä vessassa tai pihalla jonka sitten voisin kirjoittaa.
Tai: tämä kestää aika kauan kirjoittaa koska käteni on aika kipeä.
Täytyy olla pitkä muisti. Täytyy olla niin pitkä muisti että sattuu.
Osuva virhe siinäkin, kun en todellakaan tiedä miksi täytyy mutta niinpä julistin.
Tästä kirjoituksesta tulee vähän toispuoleinen, koska käteni on niin kipeä. Käytän toista kättä enemmän.
Käytän tähän molempia käsiäni. Selityksiä riittää. Taidan olla vähän toispuoleinen.
En ole tiskannut noin viikkoon. Käteni kipeytyi neljä päivää sitten. Do the math.
3 päivää ei ole paha. Viikko, en tiedä. Mutta se Force Majeure!
"Force majeure (suom. suurempi voima) eli ylivoimainen este on mm. vakuutusyhtiöiden sopimuksissaan käyttämä ilmaisu luonnonmullistuksista sekä vastaavista ylivoimaisista olosuhteista, poikkeuksista joista sopimuksen osapuolet eivät ole vastuussa. Esimerkiksi trooppinen hirmumyrsky, maanjäristys, kapina, lakko, sota, meteoriitti." (wikipedia)
Tai minun käteni. Varsinainen luonnonmullistus.
Toki force majeure edellyttää että olisi jonkinlainen kahden osapuolen välillä vallitseva sopimus. Tiskieni suhteen minulla ei sellaista ole. Vuokrasopimus minulla on, vielä hetken.
En voinut muuttaa, koska maanjäristyksen puutteellisen jälkihoidon synnyttämä kapina sai aikaan sodan jota liennyttämään Jumalan tarvitsi heittää päällemme meteoriitti joka valitettavasti hieman horjutti tukevaa asentoani ja sai minut rikkomaan käteni? Laatikothan ovat painavia.
Oikeastaanhan syy on aina niissä perhosissa. Ne jotka räpsyttelevät siipiään Brasiliassa tai milloin missäkin ja aiheuttavat tornadoja Meksikossa tai Japanissa tai milloin missäkin. Ehkä joku perhonen voisi aiheuttaa maanjäristyksen Suomessa. Miksei niiden perhosten räpsyttelyyn puututa? Julistetaan perhostenvastainen sota.
Tai julistetaan tieteenvastainen sota. Ilman niitä veikeän vahingoniloisia veikkoja tuskin olisi perhosvaikutustakaan!
Se sota on kyllä jatkuvasti käynnissä. Se on sodittu jo satoja, ehkä tuhansia kertoja. Se on aina päättynyt tieteen voittoon, mutta kuin ikäisekseen suurikokoinen lestadiolaispenikka vastapuoli aina nöyryyttävän niskalenkin kokiessaan nousee sohjosta ja hyökkää välinpitämättömän vastustajansa kimppuun takaapäin, yhä uudelleen ja uudelleen.
Miksi vittuilla taholle, joka keksi ydinpommin? Rakastan tätä showta.
Kun tieteenviholliset yrittävät tarpeeksi monta kertaa, he lopulta voittavat. Sitten heillä on valta, voima ja kunnia. Iänkaikkisesti, ydinpommi.
Miksi vittuilla taholle, joka keksi ydinpommin? Olen sanaton.
Käyn kaatamassa lisää kahvia, jämät kylmät. Viime kaadolla en läikyttänyt pöydälle, mutta en nuolaise ennenkuin tipahtaa.
Minä teen paljon virheitä.
Mutta niistä on kiva kertoa irkkiin tai galtsuun. Niistä on kiva kertoa mihin tai kelle vaan.
Ne ovat sisällöntuotantoa. Elämään, irkkiin, galtsuun. Näihin mitä on.
Onnistumiset ovat paljon tylsempiä.
Paitsi kun niitä sattuu. Silloin ne eivät ole tylsiä.
En läikyttänyt kahvia. Jännäsin ihan loppuun asti, tähän tuloon asti, kupin pöydälle asettamiseen asti.
Ei mitään kerrottavaa siltä saralta.
En tiedä voiko Gorgorothin perumista laittaa force majeuren piikkiin. Järjestelyt kusi, alunperin heidän piti olla Lahdessa jo paljon aiemmin. Tuskin voi laittaa force majeuren piikkiin.
Joskus hyvä yritys kuitenkin antaa kivoja tekosyitä virheille.
On karmeaa sanoa parintuhannen ihmisen edessä että ei voida soittaa, kitaristit ovat lumimyrskyn keskellä Oslossa.
On karmeaa sanoa parintuhannen ihmisen edessä että ei voida soittaa, järjestelyt ovat ihan perseestä.
Tai mistä minä tiedän. Ehkä sen sanominen olisi paljon kivempaa.
Muusikon ura vaikuttaa kyllä todella paskalta nakilta. Voiko suositella? Voi.
Näiden tapahtumien myötä olen innostunut Mayhemin ja Gorgorothin musiikista. Ehkäpä loistavaa promoa joo.
Aiemmin olin lähinnä jokseenkin kiinnostunut kirkkojen polttamisesta ja itsemurha-levynkannesta ja velkoomispuukkosurmasta. Ja Burzumista.
Highway to hell, or how I stopped worrying about looking like an idiot and learned to wear my blackmetal make-up with pride.
Vitsi vitsi.
Irkkasin vähän ja laitoin musaa. On mukava olo.
On haikea olo, ja on mukava olo. Nuo yhdessä on aika todella mukava olo.
Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään kahdenkeskisiä sopimuksia, ainakaan henkilökohtaisella tasolla.
Nyt minulla on aikamoinen halu ja tarve laatia jonkunlainen kahdenkeskinen sopimus jonkun kanssa.
Mieluiten kirjallinen. Ehdottomasti suullinen.
Se voisi liittyä leipomiseen. Minä en jaksa leipoa kun jauhoni ja hiivani ovat niin vanhat ja uusia ei jaksa ainakaan nyt kantaa kun käsi kipeä. Ja leipomiseni sotkee ja ärsyttää kämppistä, varmaankin.
Virheet leipomisessa, ne ovat aika hauskoja. Kuten vaikka ne hassunnäköiset joulutortut.
Se oli joku itsenäisyyspäivä kun viimeksi söin joulutorttuja. Ehkä se jolloin ei ollut yhtään lunta.
Eli voisimme sopia että joku leipoo minua. HUPS! Leipoo minulle. Lupasinhan etten korjaile kuin pikkuvirheet.
Olen aika varma että tuo on isompi virhe.
Tai: olen aika varma etten halua korjata tuota.
Joku vaikka leipoo minulle, ja minä teen vastapalveluksen.
Melkein minkä tahansa. Arkisuus ei ole pahitteeksi.
Arkisuus ei ole välttämätöntä. Tai onhan se.
Siitä poikkeaminen on välttämätöntä.
Tässä teille yin ja yang:
Ensiksi arkisuus. Arkisuus on tärkeintä.
Ensiksi arkisuudesta poikkeaminen. Arkisuudesta poikkeaminen on tärkeintä.
Tämä on oikeasti hyvä!
Voin tiskata. Mutta en mielelläni vielä pariin päivään.
Sinulla on ainakin pari päivää aikaa leipoa minulle.
Lupaan tiskata. Tai jotakin. Käsi sydämellä. Ei-partiolaisen vala.
Kirjallinen sopimus. Taatusti suullinen sopimus. Suussasulava sopimus.
Minä nautin tästä merkinnästä. Se on tärkeintä.
Ei kukaan, joka näin tekee, ja nauttii, ja pitää sitä tärkeimpänä, voi olla täysin paha ihminen.
Juuri lainkaan paha ihminen.
Olen kyllä pirun hyvä ihminen.
Mutta nykyään se ei riitä. Mutta kerronpa teille salaisuuden; kyllä se riittää.
Rikoin käteni kun yritin alikulkusillan kohdalla koskea sillan kattoon.
Eräs historianopiskelija auttoi minua ja teki minulle rosvontikkaat. Sieltä minä putosin.
Olin aika tuiterissa. En kyllä tuntenut olevani yhtään tuiterissa.
Olimme matkalla jatkoille.
Se taisi olla virhe. Se on nyt muodostunut viimeiseksi neljäksi päiväkseni.
Tiedättehän, kun ei voi oikein käyttää kättä mihinkään.
On ikäänkuin jatkuvasti "kädellä".
Tuo on ihan hyvä ja hauska ilmaus.
Nyt minä käärin tupakan. Se sattuu, mutta on se sen arvoista.
On on. Siltä se tuntuu.
Sekin on virhe.
Miten virhe voi tuntua niin hyvältä? En sano että oikealta.
Joskus virheet kyllä tuntuvat aika oikealta, ei siinä mitään.
Ei siin midist. Tupakka ja vessan kautta ulos.
Koko tupakilla olon ajan päässäni soi Beatlesin Getting Better.
Se alkoi aika hassusti kun, eteisessä takkia pukiessani päässäni pyöri jokin kuviteltu keskustelu.
Siinä sanottiin että "It's getting better" "Oh, like in that Beatles song?".
Tjms.
Sitten tuo kappale soi päässäni koko ajan.
Minun piti tarkistaa netistä että kappaleen nimi on varmasti Getting Better. Se on aika surullista.
Muistini toimii joskus vähän miten sattuu. Mutta että Beatlesienkin kohdalla!
Se sattuu.
Nyt laitan soimaan Penguin Cafe Orchestraa. Se on hieno yhtye.
Meinasin laittaa jo aiemmin, mutta odotin äskeisen rivin kirjottamista. En halua valehdella päiväkirjaani!
Ainakaan tietoisesti.
Vessassa minun piti vaihtaa vessapaperirulla, lattialla oli aika kasa entisten pahviputkiloita. Toin ne tänne huoneeseeni ja otin muuta pahvisälää ja vein ne pihalle pahvinkeräykseen.
Yhteen putkiloon oli jäänyt vähän vessapaperia. Irroitin ne putkilosta, kun en oikein halua laittaa niitä pahvinkeräykseen, en tiedä voiko niin tehdä.
En tiennyt mitä tehdä niille papereille joten laitoin ne mytyksi pöydälleni. Huoneessani ei juuri nyt ole paperinkeräyspussia. Kohta pitää laittaa.
Vessassa tuli mieleen yksi nolo juttu, jonka voisi joskus kertoa joidenkin bileiden nolojen juttujen kertomisvaiheessa.
Ainiin, tähän päiväkirjaan oli kai jokin merkkiraja? En oikein muista. En näe tuossa mitään juoksevaa merkkirajaa.
Ehkä se ylittyi jo aikoja sitten.
Joten kopsaan tämän kaiken muistioon ja jaan sitten vaikka pienempiin palohin. Ok?
Ja näin sitten kirjoitan päivästäni.
Nyt kirjoitan muistioon.
Kätevin sovellus mitä windowsissa on.
Olen nyt monta päivää ollut ikäänkuin sairauslomalla. Olen nukkunut pitkään enkä ole tehnyt paljon mitään.
Tiskit ovat kertyneet, aika hitaasti eikä niitä ole paljon. Mutta paljon muitakin asioita on kertynyt.
Mutta tässä pian korjaan nämä kaikki, kunhan olen enemmän voimissani ja käsi toimivampi.
Helppo pitää vähän lomaa kun ei vaan mene luennoille.
Vaikka en minä muutenkaan enää käy luennoilla.
Mutta sillä ei ole väliä koska muutan täältä pian.
Asioita on loppujen lopuksi kiva korjata. On pirun kiva kun asiat saa korjatuksi ja kuntoon.
Joskus täytyy ostaa rikkoutuneiden asioiden tilalle uusia.
Joskus riittää että vain ostaa rikkoutuneiden asioiden tilalle uusia.
Mutta onko se lopulta oikein? Vai virhe.
Joskushan se on välttämätöntä. Mutta tästä tulee nyt analogia.
Nykyään monet asiat ja varsinkin laitteet vain tehdään sellaisiksi että niiden tilalle pitää hankkia uusi.
Vastaava, tai vähän parempi.
Onko se oikein? Eikö entiseen ole syntynyt jo jokin suhde?
Eikö olisi kivempi voida korjata se entinen, vaikkakin rikkinäinen. Siihen kun on jo suhde.
Parisuhde.
Onko nykyään parisuhteet sellaisia että entisen oikutellessa vain pitää hommata uusi?
Vai pitäisikö se entinen korjata.
Jännä juttu miettiä!
Ehkä entisaikaan mieluummin korjattiin. DDR-laatu kesti muutenkin pitkään, kai.
Kämppis meni vessaan, kai muistin vetä pöntön? Ja sulkea kahvinkeittimen.
Yritän nyt postata tämän.
Tämä kirjoitus tulee sellaisenaan kuin tulee koska en jaksa korjata kuin pienimmät virheet.
Toisaalta, juuri sillä tavalla kaikki minun kirjoitukset tulee koska jos teen virheen, omin sen ja jatkan sen viitoittamaa reittiä käyttäen varrella olevia resursseja (esim. hedelmiä) omiin tarkoituksiini.
Ts. elän virheistä, virheillä.
Tämä kirjoitus kestää aika kauan kirjoittaa koska odotan koko ajan jotakin sopivaa virhettä, joko tässä koneella tai tuolla keittiössä vessassa tai pihalla jonka sitten voisin kirjoittaa.
Tai: tämä kestää aika kauan kirjoittaa koska käteni on aika kipeä.
Täytyy olla pitkä muisti. Täytyy olla niin pitkä muisti että sattuu.
Osuva virhe siinäkin, kun en todellakaan tiedä miksi täytyy mutta niinpä julistin.
Tästä kirjoituksesta tulee vähän toispuoleinen, koska käteni on niin kipeä. Käytän toista kättä enemmän.
Käytän tähän molempia käsiäni. Selityksiä riittää. Taidan olla vähän toispuoleinen.
En ole tiskannut noin viikkoon. Käteni kipeytyi neljä päivää sitten. Do the math.
3 päivää ei ole paha. Viikko, en tiedä. Mutta se Force Majeure!
"Force majeure (suom. suurempi voima) eli ylivoimainen este on mm. vakuutusyhtiöiden sopimuksissaan käyttämä ilmaisu luonnonmullistuksista sekä vastaavista ylivoimaisista olosuhteista, poikkeuksista joista sopimuksen osapuolet eivät ole vastuussa. Esimerkiksi trooppinen hirmumyrsky, maanjäristys, kapina, lakko, sota, meteoriitti." (wikipedia)
Tai minun käteni. Varsinainen luonnonmullistus.
Toki force majeure edellyttää että olisi jonkinlainen kahden osapuolen välillä vallitseva sopimus. Tiskieni suhteen minulla ei sellaista ole. Vuokrasopimus minulla on, vielä hetken.
En voinut muuttaa, koska maanjäristyksen puutteellisen jälkihoidon synnyttämä kapina sai aikaan sodan jota liennyttämään Jumalan tarvitsi heittää päällemme meteoriitti joka valitettavasti hieman horjutti tukevaa asentoani ja sai minut rikkomaan käteni? Laatikothan ovat painavia.
Oikeastaanhan syy on aina niissä perhosissa. Ne jotka räpsyttelevät siipiään Brasiliassa tai milloin missäkin ja aiheuttavat tornadoja Meksikossa tai Japanissa tai milloin missäkin. Ehkä joku perhonen voisi aiheuttaa maanjäristyksen Suomessa. Miksei niiden perhosten räpsyttelyyn puututa? Julistetaan perhostenvastainen sota.
Tai julistetaan tieteenvastainen sota. Ilman niitä veikeän vahingoniloisia veikkoja tuskin olisi perhosvaikutustakaan!
Se sota on kyllä jatkuvasti käynnissä. Se on sodittu jo satoja, ehkä tuhansia kertoja. Se on aina päättynyt tieteen voittoon, mutta kuin ikäisekseen suurikokoinen lestadiolaispenikka vastapuoli aina nöyryyttävän niskalenkin kokiessaan nousee sohjosta ja hyökkää välinpitämättömän vastustajansa kimppuun takaapäin, yhä uudelleen ja uudelleen.
Miksi vittuilla taholle, joka keksi ydinpommin? Rakastan tätä showta.
Kun tieteenviholliset yrittävät tarpeeksi monta kertaa, he lopulta voittavat. Sitten heillä on valta, voima ja kunnia. Iänkaikkisesti, ydinpommi.
Miksi vittuilla taholle, joka keksi ydinpommin? Olen sanaton.
Käyn kaatamassa lisää kahvia, jämät kylmät. Viime kaadolla en läikyttänyt pöydälle, mutta en nuolaise ennenkuin tipahtaa.
Minä teen paljon virheitä.
Mutta niistä on kiva kertoa irkkiin tai galtsuun. Niistä on kiva kertoa mihin tai kelle vaan.
Ne ovat sisällöntuotantoa. Elämään, irkkiin, galtsuun. Näihin mitä on.
Onnistumiset ovat paljon tylsempiä.
Paitsi kun niitä sattuu. Silloin ne eivät ole tylsiä.
En läikyttänyt kahvia. Jännäsin ihan loppuun asti, tähän tuloon asti, kupin pöydälle asettamiseen asti.
Ei mitään kerrottavaa siltä saralta.
En tiedä voiko Gorgorothin perumista laittaa force majeuren piikkiin. Järjestelyt kusi, alunperin heidän piti olla Lahdessa jo paljon aiemmin. Tuskin voi laittaa force majeuren piikkiin.
Joskus hyvä yritys kuitenkin antaa kivoja tekosyitä virheille.
On karmeaa sanoa parintuhannen ihmisen edessä että ei voida soittaa, kitaristit ovat lumimyrskyn keskellä Oslossa.
On karmeaa sanoa parintuhannen ihmisen edessä että ei voida soittaa, järjestelyt ovat ihan perseestä.
Tai mistä minä tiedän. Ehkä sen sanominen olisi paljon kivempaa.
Muusikon ura vaikuttaa kyllä todella paskalta nakilta. Voiko suositella? Voi.
Näiden tapahtumien myötä olen innostunut Mayhemin ja Gorgorothin musiikista. Ehkäpä loistavaa promoa joo.
Aiemmin olin lähinnä jokseenkin kiinnostunut kirkkojen polttamisesta ja itsemurha-levynkannesta ja velkoomispuukkosurmasta. Ja Burzumista.
Highway to hell, or how I stopped worrying about looking like an idiot and learned to wear my blackmetal make-up with pride.
Vitsi vitsi.
Irkkasin vähän ja laitoin musaa. On mukava olo.
On haikea olo, ja on mukava olo. Nuo yhdessä on aika todella mukava olo.
Minulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään kahdenkeskisiä sopimuksia, ainakaan henkilökohtaisella tasolla.
Nyt minulla on aikamoinen halu ja tarve laatia jonkunlainen kahdenkeskinen sopimus jonkun kanssa.
Mieluiten kirjallinen. Ehdottomasti suullinen.
Se voisi liittyä leipomiseen. Minä en jaksa leipoa kun jauhoni ja hiivani ovat niin vanhat ja uusia ei jaksa ainakaan nyt kantaa kun käsi kipeä. Ja leipomiseni sotkee ja ärsyttää kämppistä, varmaankin.
Virheet leipomisessa, ne ovat aika hauskoja. Kuten vaikka ne hassunnäköiset joulutortut.
Se oli joku itsenäisyyspäivä kun viimeksi söin joulutorttuja. Ehkä se jolloin ei ollut yhtään lunta.
Eli voisimme sopia että joku leipoo minua. HUPS! Leipoo minulle. Lupasinhan etten korjaile kuin pikkuvirheet.
Olen aika varma että tuo on isompi virhe.
Tai: olen aika varma etten halua korjata tuota.
Joku vaikka leipoo minulle, ja minä teen vastapalveluksen.
Melkein minkä tahansa. Arkisuus ei ole pahitteeksi.
Arkisuus ei ole välttämätöntä. Tai onhan se.
Siitä poikkeaminen on välttämätöntä.
Tässä teille yin ja yang:
Ensiksi arkisuus. Arkisuus on tärkeintä.
Ensiksi arkisuudesta poikkeaminen. Arkisuudesta poikkeaminen on tärkeintä.
Tämä on oikeasti hyvä!
Voin tiskata. Mutta en mielelläni vielä pariin päivään.
Sinulla on ainakin pari päivää aikaa leipoa minulle.
Lupaan tiskata. Tai jotakin. Käsi sydämellä. Ei-partiolaisen vala.
Kirjallinen sopimus. Taatusti suullinen sopimus. Suussasulava sopimus.
Minä nautin tästä merkinnästä. Se on tärkeintä.
Ei kukaan, joka näin tekee, ja nauttii, ja pitää sitä tärkeimpänä, voi olla täysin paha ihminen.
Juuri lainkaan paha ihminen.
Olen kyllä pirun hyvä ihminen.
Mutta nykyään se ei riitä. Mutta kerronpa teille salaisuuden; kyllä se riittää.
Rikoin käteni kun yritin alikulkusillan kohdalla koskea sillan kattoon.
Eräs historianopiskelija auttoi minua ja teki minulle rosvontikkaat. Sieltä minä putosin.
Olin aika tuiterissa. En kyllä tuntenut olevani yhtään tuiterissa.
Olimme matkalla jatkoille.
Se taisi olla virhe. Se on nyt muodostunut viimeiseksi neljäksi päiväkseni.
Tiedättehän, kun ei voi oikein käyttää kättä mihinkään.
On ikäänkuin jatkuvasti "kädellä".
Tuo on ihan hyvä ja hauska ilmaus.
Nyt minä käärin tupakan. Se sattuu, mutta on se sen arvoista.
On on. Siltä se tuntuu.
Sekin on virhe.
Miten virhe voi tuntua niin hyvältä? En sano että oikealta.
Joskus virheet kyllä tuntuvat aika oikealta, ei siinä mitään.
Ei siin midist. Tupakka ja vessan kautta ulos.
Koko tupakilla olon ajan päässäni soi Beatlesin Getting Better.
Se alkoi aika hassusti kun, eteisessä takkia pukiessani päässäni pyöri jokin kuviteltu keskustelu.
Siinä sanottiin että "It's getting better" "Oh, like in that Beatles song?".
Tjms.
Sitten tuo kappale soi päässäni koko ajan.
Minun piti tarkistaa netistä että kappaleen nimi on varmasti Getting Better. Se on aika surullista.
Muistini toimii joskus vähän miten sattuu. Mutta että Beatlesienkin kohdalla!
Se sattuu.
Nyt laitan soimaan Penguin Cafe Orchestraa. Se on hieno yhtye.
Meinasin laittaa jo aiemmin, mutta odotin äskeisen rivin kirjottamista. En halua valehdella päiväkirjaani!
Ainakaan tietoisesti.
Vessassa minun piti vaihtaa vessapaperirulla, lattialla oli aika kasa entisten pahviputkiloita. Toin ne tänne huoneeseeni ja otin muuta pahvisälää ja vein ne pihalle pahvinkeräykseen.
Yhteen putkiloon oli jäänyt vähän vessapaperia. Irroitin ne putkilosta, kun en oikein halua laittaa niitä pahvinkeräykseen, en tiedä voiko niin tehdä.
En tiennyt mitä tehdä niille papereille joten laitoin ne mytyksi pöydälleni. Huoneessani ei juuri nyt ole paperinkeräyspussia. Kohta pitää laittaa.
Vessassa tuli mieleen yksi nolo juttu, jonka voisi joskus kertoa joidenkin bileiden nolojen juttujen kertomisvaiheessa.
Ainiin, tähän päiväkirjaan oli kai jokin merkkiraja? En oikein muista. En näe tuossa mitään juoksevaa merkkirajaa.
Ehkä se ylittyi jo aikoja sitten.
Joten kopsaan tämän kaiken muistioon ja jaan sitten vaikka pienempiin palohin. Ok?
Ja näin sitten kirjoitan päivästäni.
Nyt kirjoitan muistioon.
Kätevin sovellus mitä windowsissa on.
Olen nyt monta päivää ollut ikäänkuin sairauslomalla. Olen nukkunut pitkään enkä ole tehnyt paljon mitään.
Tiskit ovat kertyneet, aika hitaasti eikä niitä ole paljon. Mutta paljon muitakin asioita on kertynyt.
Mutta tässä pian korjaan nämä kaikki, kunhan olen enemmän voimissani ja käsi toimivampi.
Helppo pitää vähän lomaa kun ei vaan mene luennoille.
Vaikka en minä muutenkaan enää käy luennoilla.
Mutta sillä ei ole väliä koska muutan täältä pian.
Asioita on loppujen lopuksi kiva korjata. On pirun kiva kun asiat saa korjatuksi ja kuntoon.
Joskus täytyy ostaa rikkoutuneiden asioiden tilalle uusia.
Joskus riittää että vain ostaa rikkoutuneiden asioiden tilalle uusia.
Mutta onko se lopulta oikein? Vai virhe.
Joskushan se on välttämätöntä. Mutta tästä tulee nyt analogia.
Nykyään monet asiat ja varsinkin laitteet vain tehdään sellaisiksi että niiden tilalle pitää hankkia uusi.
Vastaava, tai vähän parempi.
Onko se oikein? Eikö entiseen ole syntynyt jo jokin suhde?
Eikö olisi kivempi voida korjata se entinen, vaikkakin rikkinäinen. Siihen kun on jo suhde.
Parisuhde.
Onko nykyään parisuhteet sellaisia että entisen oikutellessa vain pitää hommata uusi?
Vai pitäisikö se entinen korjata.
Jännä juttu miettiä!
Ehkä entisaikaan mieluummin korjattiin. DDR-laatu kesti muutenkin pitkään, kai.
Kämppis meni vessaan, kai muistin vetä pöntön? Ja sulkea kahvinkeittimen.
Yritän nyt postata tämän.
Miten menee?Torstai 22.01.2009 10:50
Moido! Mitteepä kuuluu? Minä juon nyt kahvia, nukuin viisi tuntia, sitä ennen valvoin neljä tuntia, sitä ennen nukuin 10 tuntia. En muista kauanko valvoin ennen sitä, eli muistin tila: kolme uni/valvomissykliä (+ kahvinjuonti). Tai vaatiiko sana sykli myös vastakkaisen tai erilaisen tilan kuin se yksi ainoa, ns. kierroksen käsitteen? Puolitoista sykliä? Sanotaan että muistin tila: 20 tuntia (5h + 4h + 10h + 1h tätä aamua).
Mitäs mielessä? Minua askarruttaa öinen uneni, oli apokalyptinen fiilis. Talousnäkymät eivät unessa vilahdelleet, mutta olosuhteet olivat karut, ja jotakin sai pelätä. Tyyppejä. Piti piileskellä. Henkensä edestä... Piti seikkailla apokalyptisen maailman vaaralliseen tapaan saadakseen jotakin... hyödykkeitä. Unet. Mielenkiintosia. Tylsiä. Ärsyttäviä. Siis se rajapinta oman kokemuksen ja siitä edes semi-järkevästi muille kertomisen välillä. Olisipa se pinta kuplamuovia.
Unessani oli myös talo, joka oli lapsuudenkotini. Niin, se oli täysin erilainen kuin koti jossa lapsuuteni vietin, mutta yhtä kaikki se oli lapsuudenkotini. Ei unien kanssa voi väitellä. Yksi asia taloa ainakin yhdisti todelliseen esikuvaansa; se oli paritalo. Tosin unessa talo oli uskomattoman suuri, kuin teollisuushalli. Paritalon toinen asunto oli hävinnyt paikaltaan tyystin. Koko rakennuksesta oli jäljellä vain rakenteet, ja se asunto joka oli ilmeisesti sitten lapsuudenkotini.
Väliseinäkin puuttui. Jumalauta, väliseinäkin puuttui. Ei suojaa tästä rakennuksesta.
Muuten kodissani oli kaikki kohdallaan, huonekaluja ja esineitä, kolme tukevaa seinää. Pakkasin reppuni täyteen DVD-ELOKUVIA JA KIRJOJA, KYLLÄ, DVD:ITÄ JA KIRJOJA. Siis, jumala auta, olin suorittamassa jotakin tärkeää tehtävää, hankkimassa jotakin tärkeitä asioita/esineitä ja tungin reppuni elintärkeään säilytystilaan leffoja. Ehkä myös kirjoja. Ainakin leffoja.
Tarkoittaako tämä että minä liiaksikin kauhon ja ammennan lapsuudestani tai menneisyydestäni? Jotakin turhaa, joka vie resursseja joltakin tärkeämmältä. Vai tarkoittaako tämä että minun nimenomaan pitäisi "noutaa jotakin tärkeää" sieltä, kaukaa? Sekö se tärkeä asia olikin? Leffoja. Leffoja lapsuudenkodistani. Tuskin meillä noissa apokalyptisissa olosuhteissa oli edes dvd-soitinta käytössämme. Miksi tämä turhuus? Mitä leffat symboloivat? Miksi muistelen että olisin ottanut mukaani myös kirjoja, vaikkei minulla ole juurikaan mitään selkeää muistikuvaa mistään kirjoista? Pidänkö kirjoja elokuvia korkeampana taiteena? Tai käytännöllisempänä?
Noniin, no niin. Juon edelleen kahvia, kitkerää kahviani. Mites hyrrää? Tänään pitää soittaa puheluita, hoidella rahoitusasioita kuntoon. Tasailla tilejä. Katsella numeroita, ees taas. Kasi on kuin sillä olisi lanteet. Koodatkaa se keinuttamaan lanteitaan! Maksaisin sellaisesta kahdeksikosta kahdeksikkoja.
Kun kahdeksikon saa vaaka-asentoon, on luvassa hyvää, ikuisesti. Kohdat "hyvä" ja "ikuisuus" ovat omia lisäyksiäni, omaa tulkintaani. Mikään oletuslähtökohta ei erityisemmin viittaa hyvyyteen, eikä äärettömyyskään suoraan vastaa ikuisuutta. Jos saisi äärettömyyden todella nopeassa ajassa, hetkessä? Miehen orgasmi.
Miten menee?
Mitäs mielessä? Minua askarruttaa öinen uneni, oli apokalyptinen fiilis. Talousnäkymät eivät unessa vilahdelleet, mutta olosuhteet olivat karut, ja jotakin sai pelätä. Tyyppejä. Piti piileskellä. Henkensä edestä... Piti seikkailla apokalyptisen maailman vaaralliseen tapaan saadakseen jotakin... hyödykkeitä. Unet. Mielenkiintosia. Tylsiä. Ärsyttäviä. Siis se rajapinta oman kokemuksen ja siitä edes semi-järkevästi muille kertomisen välillä. Olisipa se pinta kuplamuovia.
Unessani oli myös talo, joka oli lapsuudenkotini. Niin, se oli täysin erilainen kuin koti jossa lapsuuteni vietin, mutta yhtä kaikki se oli lapsuudenkotini. Ei unien kanssa voi väitellä. Yksi asia taloa ainakin yhdisti todelliseen esikuvaansa; se oli paritalo. Tosin unessa talo oli uskomattoman suuri, kuin teollisuushalli. Paritalon toinen asunto oli hävinnyt paikaltaan tyystin. Koko rakennuksesta oli jäljellä vain rakenteet, ja se asunto joka oli ilmeisesti sitten lapsuudenkotini.
Väliseinäkin puuttui. Jumalauta, väliseinäkin puuttui. Ei suojaa tästä rakennuksesta.
Muuten kodissani oli kaikki kohdallaan, huonekaluja ja esineitä, kolme tukevaa seinää. Pakkasin reppuni täyteen DVD-ELOKUVIA JA KIRJOJA, KYLLÄ, DVD:ITÄ JA KIRJOJA. Siis, jumala auta, olin suorittamassa jotakin tärkeää tehtävää, hankkimassa jotakin tärkeitä asioita/esineitä ja tungin reppuni elintärkeään säilytystilaan leffoja. Ehkä myös kirjoja. Ainakin leffoja.
Tarkoittaako tämä että minä liiaksikin kauhon ja ammennan lapsuudestani tai menneisyydestäni? Jotakin turhaa, joka vie resursseja joltakin tärkeämmältä. Vai tarkoittaako tämä että minun nimenomaan pitäisi "noutaa jotakin tärkeää" sieltä, kaukaa? Sekö se tärkeä asia olikin? Leffoja. Leffoja lapsuudenkodistani. Tuskin meillä noissa apokalyptisissa olosuhteissa oli edes dvd-soitinta käytössämme. Miksi tämä turhuus? Mitä leffat symboloivat? Miksi muistelen että olisin ottanut mukaani myös kirjoja, vaikkei minulla ole juurikaan mitään selkeää muistikuvaa mistään kirjoista? Pidänkö kirjoja elokuvia korkeampana taiteena? Tai käytännöllisempänä?
Noniin, no niin. Juon edelleen kahvia, kitkerää kahviani. Mites hyrrää? Tänään pitää soittaa puheluita, hoidella rahoitusasioita kuntoon. Tasailla tilejä. Katsella numeroita, ees taas. Kasi on kuin sillä olisi lanteet. Koodatkaa se keinuttamaan lanteitaan! Maksaisin sellaisesta kahdeksikosta kahdeksikkoja.
Kun kahdeksikon saa vaaka-asentoon, on luvassa hyvää, ikuisesti. Kohdat "hyvä" ja "ikuisuus" ovat omia lisäyksiäni, omaa tulkintaani. Mikään oletuslähtökohta ei erityisemmin viittaa hyvyyteen, eikä äärettömyyskään suoraan vastaa ikuisuutta. Jos saisi äärettömyyden todella nopeassa ajassa, hetkessä? Miehen orgasmi.
Miten menee?