tänään mä ehkä vihdoinkin huomasin
että elämä jatkuu.
aluksi aina ajattelee
että hei
en mä selviä tästä
oon palasina
eikä kukaan tuu korjaamaan
kun ne ei huomaa sun pieniä avunpyyntöjä.
mut sitten
kun on hetken itkeny
ja miettiny
ja "aika on alkanu parantaa haavaa"
kaikki onkin taas okei ja voi jatkaa elämäänsä.
normaalisti.
ainakin melkein normaalisti
vaikka
joku sielä päässä voi vielä kummitellakki.
mut vastoinkäymiset hei vahvistaa, sitä ei saa unohtaa.
niin mullekkin sanottiin
:)