Miks oon oikeesti tämmöne? Miks en saa niitä oikeita sanoja sanottua ja miks en voi vastata rehellisesti? Ku lupasin itelleni et vastaisin. Miks en enää pysty itkeen kunnolla? Pari typerää kyyneltä ja siinä se.
Todellisuus ei enää kosketa. En tiedä miten olla ihmisten seurassa. Katse levoton. Nuolen huuliani. En vastaa kunnolla puhutteluun, koska en ymmärrä mitä sanotaan. Huulet kyllä liikkuu mut en käsitä, en kuule ääntä. Näen et ne nauraa, mut en ymmärrä miks.
Liikkeeni ei toimi kunnolla, on oudot, ruumiinosani ei tottele. Kosketukset tuntuu oudolta. En oikeen pidä niistä, oon liian tottumaton. En osaa reagoida oikein. Ja tunteet on ihan viimeisillään. Niinku sanoin, en osaa enää itkeä, koska en tunne kunnolla surua. En melkeen osaa nauraa, koska en näe missään mitään hauskaa/naurettavaa. Ainut naurettava asia tässä on minä. En jaksa olla vihane. En tunne nälkää. Asenne on "ihan sama" Ja oon epävarma tykkäänkö asiosta vai en, vaikka enne tiesin.
Ja en muista asioita enää. Minä päivänä kävin siellä tai täällä? Mitä se sanokaan? Tykkäsinkö tästä? Onko mulla tommone vaate? Millo oon syntyny? En vaan muista.
Paranoia ottaa kohta kuristeotteen. En luota keneenkään kunnolla. En ole varma olenko yksin. Ja en tiiä onko tuo oikeasti joku joka puhuu, onko tuo oikeasti ihminen, vai näenkö omiani?
Mut on pari asiaa jota vielä tiiän
- On pari ihmistä jota vielä luotan aika lailla. En 100% mut silti.
- Tykkään pikku Oskari-höpsöstä (piti panna tänne ettet ala kuvitteleen jotai muuta)
- Musiikki autta kun en itse tiedä mitään.
- Halit tuntuu, ainaki vielä, aika hyviltä.
- En oo, ainaki nyt, sellasessa tilanteessa et oon aivan itsemurha-altis. Kait koska en jaksa tuntee mitään. Mut juu..
- - -
Ja hei anteeks tää angstipäiväkirja nyt mut siis.. Piti saada noi ulos. Ja en jaksa enää yrittää pitää mitään yllä.
Aa ja sitte jos ootte jaksanu lukea tämän, unohtakaa vaan. En halua mitään killtejä sanoja tai lohduttavia katseita. Kiitos.
