Kävelin liukkaalla lumisella kadulla. Lumi oli peittäny jään alle ja tie oli arvaamaton. Mä sain tasapainoilla ihan urakalla et pysyin pystyssä. Osa katuvaloista oli sammunu ja muutama vaan valas sitä tietä. Onneks oli lunta, sekin heijasti niitä muutamia valon säteitä ja oli valosampaa. Muutama kirkas tähti näky ohuen pilvikerroksen välistä. Oli ihan hiljasta. Kaikki talot oli pimeinä. Johtu varmaan kellon ajasta, oli myöhä. Pieni pakkanen pureskeli mun poskia ja koitin survoo pipoo syvemmälle päähän. Tää oli mun omaa aikaa. Sain kelailla kaikkee sellasta mitä normaalisti ei tulis mieleenkään.
Mun kenkään valahti lunta ja se tuntu inhottavan kylmältä. Mietin kuinka hienoo olis kävellä sun kanssa tässä lumessa ja pitää sua kädestä kiinni. Olis joku joka lämmittäis jos tulis kylmä.
Vois nauraa sun kanssas ja leikkiä lumisotaa. Se olis meidän aikaa. Näin sut viimeks kesällä. Sillon sanottiin hyvästit, surkeemmissa merkeissä. Olisin tahtonu olla ystävä. Niin luulin sunkin tahtovan. Olis sulle niin paljon kerrottavaa. Kaikesta mitä on tapahtunu ja mitä oon tehny. Voisin kertoo sulle miljoonia asioita. Meillä oli niin kovin mukavat keskustelut ja pystyttiin puhuun avoimesti. Mun ei tarttenu teeskennellä sun seurassa. Sain olla ihan sitä mitä oon ja sä pidit siitä. Kuitenkin meidät tiet eros. En oo nähny sua pitkään aikaan. Korkeintaan ohimennen ja sillon ei ehditty puhumaan. Molemmilla oli uudet jutut. Sää rakastuit. Mä muutin pois. Olin mustasukkanen tälle kummajaiselle joka sut vei. Tuli yksinäisyys. Vietitte paljon aikaa yhdessä. Me ei enää ehditty tapaileen, nauraan ja jutteleen niistä asioista mistä ennen. Olitiin hyvä tiimi. Ollaan aina oltu. Nyt soitellaan vaan kerran parissa kuussa ja puhutaan muutama minuutti. En ees tiijä tunnetaanko enää. Olit ainoo ihminen kuka joskus oli mun, jolle pystyin avautumaan ja kertoon kaiken.