Nuori tyttö, ehkä viidentoista ikämailla, käveli juuri tallilta pienen alamäen alas, joka johti pienelle peltotielle. Hän kaivoi taskustaan iPodin ja valitsi kappaleeksi Coldplayn Amsterdamin. Tytön sydäntä painoi pieni pelko. Pimeys ei ollut kovin kutsuvaa. Sitten hän katsoi taivaalle. Ensin näkyivät vain tähdet. Monta monituista tähteä katsoi tyttöä kaukaa avaruudesta. Sitten, kuin tyhjästä, parvi valkoisia joutsenia laskeutui viereiselle pellolle. Tytön katse oli edelleen taivaassa. Oli melkein täysikuu, ja sumu peitti huntuunsa kuunvalossa hiljaa uinuvan peltomaiseman. Sitten tytön yli lensi matalalta lentokone. Joidenkin mielestätämä olisi pilannut tilanteen, mutta tytön mielestä se huipentui siihen, kun eriväriset valot tanssivat lentokoneen rungolla. Tyttö tunsi olonsa huumaantuneeksi. Niin käy, jos on oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yhtäkkiä tytön kasvoihin häikäisi auton kirkkaat sumuvalot. Hetken huuma oli ohi, mutta tyttö muistaa sen koko loppuelämänsä aina kuullessaan kappaleen, joka sitoi täydellisesti yhteen palaset, joista muodostui yksi maailman kauneimmista palapeleistä.