IRC-Galleria

aika jännä miten ihminen voi istua paikallaan ihan mielettömän kauan
ja tuijottaa seinää
ja olla ihan tyytyväinen
silleen siihen, että ei päässä pyöri yhtään mitään

sitten yhtäkkiä havahtuu, että ei perkele!
eihän tää elämä nyt näin voi mennä.

sitähän vois alkaa tehdä vaikka mitä,
vaikka ydinfyysikoitua ja voittaa noopelin
tai silleen jotain muuta pientä kivaa

tai jos edellä mainittu
kuulostaa liian pelottavalta,
voisi vaikka alottaa vain niistä ihan pienistä asioista,
lukemisesta, uuden oppimisesta

mutta kun on niin helevetin laiska
ja toisaalta ihan ok
oman itsensä ja merkityksettömyytensä kanssa

on se ainaki helpompaa.

mieti mitkä paineet siitäkin tulisi
jos olisit kirjoittanut jonkun menestysromaanin

seuraavan pitäisi olla ainakin yhtä hyvä,
ellei jopa parempi

ja jos, jumala siunatkoon, seuraava tekeleesi
sattuu olemaan hieman heikompi suoritus,
sähän olet sitten ihan täysi paska

ja kuka haluaa olla ihan täysi paska?

paljon helpompaa
on olla keskinkertainen

keskinkertaisuuden kirous on kuitenkin se,
että siinä vaiheessa ihmisellä on jonkinlainen
käsitys siitä, mitä tulisi olla ja mitä on
eikä oikein kuulu kummallekaan puolelle

tietää paremmasta,
mutta ei koskaan pääse perille asti,
ja huomattuaan tämän
vittuuntuu siinä mittakaavassa
että nyt ei sitten ainakaan pääse perille,
saati sitten puoleen matkaan

ottaa vaan niin päähän
kun se tie tuonne ylöspäin
on niin hirmuisen vaikia
eikä alaspäinkään, onnelliseen
täydelliseen tietämättömyyden olotilaan
enää oikein pääse...


lobotomy, anyone?