IRC-Galleria

.., jona SE tapahtui!

Heräsin aamulla kello seitsemän (tähän asti kaikki suunnitelman puitteissa).
Yhtäkkiä huomasin, että kello on puoli kymmenen.
En ollut saanut aikaiseksi mitään.
Minun olisi pitänyt olla paikallisessa byrokratiahelvetissä puoli tuntia SITTEN.
Tarvitsisin välttämättä paperilapun, jota varten minua on tarkoituksenmukaisesti juoksutettu kymmenessä eri huoneessa pyytämässä lipareeseen seitsemänkymmentä eri leimaa!!!
Suoraan sanoen vitutti, vaikka yritänkin vähentää vulgäärien sanojen viljelyä.

Tässä vaiheessa oli siis aika selvää, että byrokratian ihmenaiset ehtivät sulkea ovensa ennen kuin meikäläinen ehtii mestoille ilmestyä.
Kello yhdentoista sulkemisaika kun täällä tarkoittaa KELLO YHDENTOISTA sulkemisaikaa.
Sen jälkeen on turha kolkutella.
En viitsinyt niin aamutuimaan lähteä uhmaamaan saksalaista toimistokäytäntöä, joten suunnitelmaan oli tehtävä hienoinen muutos.

No, onneksi aikoinaan tuli luettua jokunen sana markkinoinnin jalosta taidosta.
Ehkä kaikki ei vielä ollutkaan hukkaan heitettyä.
Paskanjauhanta kun näköjään on hallussa.
Joten, päätin tarttua härkää sarvista.
Uusi määränpää.

Astuin ulos ovesta ja kävelin bussipysäkille. Sateessa.
Odotin kymmenen minuuttia. Sateessa.
Ja toiset. Sateessa.
Vihdoin suvaitsi bussi saapua paikalle, 15 minuuttia myöhässä.
Hyppäsin pois S-Bahn-asemalla ja kävelin laiturille.
Odotin, tällä kertaa onneksi katoksen alla.
15 minuuttia.
Juna tuli ja päätti lähteä vasta kymmenen minuutin jälkeen.
Alle kahden kilometrin matkaan oli kulunut 45 minuuttia.
Onneksi ei ollut edes kiire..

Vatsassa pyöri kymmenkunta perhosta.
Tässä tarvittaisiin radikaaleja toimenpiteitä.
Ilman edellä mainitulla tavalla hankittuja asianmukaisia dokumentteja on tässä maassa kyllä turha kitistä.
Prkleen ihmenaiset!
Taikojako tässä pitäisi osata tehdä?!
Porsaanreiän löytäminen tästä viidakosta on liian suuri pala yhdelle naiselle.
Eli, turvautuminen Suuriin Oppeihin oli tarvittava toimenpide.
Poistuessani junasta päässäni olivat kyllä puurot ja Kotlerin 4 P:tä sekaisin.

Löysin oikean kadun ja lähdin kävelemään puolta numero 1.
Tämä vaikutti sopivan tarkoitusperiini kuin puolukka... metsään, sillä tällä puolella talojen numerot pienenivät.
Ensimmäinen numero oli 146.
Etsin numeroa 66.
Kävelin siis eteenpäin.
Kävelin eteenpäin kunnes huomasin, että myös puolella numero 2 talojen numerot pienenevät.
Lähtien n. numerosta 80.
Tämä kirottu maa!

Onneksi numero 65 oli kuitenkin kohdallani kadun toisella puolella.
Onneksi keskellä katua oli myöskin huomattavan suuri tietyö.
Ainoat paikat ylittää katu olivat pisteessä, josta lähdin sekä 500 metriä edessäpäin.
Onneksi ei edelleenkään ollut kiire..

Pääsin lopulta näkemäni numeron luo.
Menin seuraavan talon edustalle.
Numero 67.
Voi #%!?& !!!
Talo numero 66 oli TIETENKIN löydettävissä talojen numero 65 ja 67 takaa.
Meni vähän aikaa.

Mutta: vihdoin!
I was THERE!
Totuuden hetki: tästä tulisi elämäni kettumaisin päivä taikka sitten se ihanaisin.

Kapusin portaat neljänteen kerrokseen.
Oven avasi saksalainen ummikko, jolle yritin sitten henkihieverissä selittää asiani kaikilla mahdollisilla kielillä (paitsi sillä kansainvälisellä, jota ei onneksi loppupeleissä tarvittu), mutta mikään ei tuntunut kelpaavan.
Ystävällisesti hän kuitenkin ohjasi minut seuraavan henkilön huoleksi.
Ei olisi uskonut...

...
...
...

..lopulta löysin henkilön, joka oikeasti osasi/halusi/jolla oli aikaa kahvittelulta, tehdä työtään.
Nyt olisi sitä mustaa valkoisella pitänyt pöytään lyödä.
Mutta.
Vedin hihasta kaikki ässät ja hatusta hienoimmat valkoiset valheet, mitä voitte IKÄPÄIVINÄ kuvitella!
Ois ollu Luttinenkin vihreänä.

En ehkä kadu.
..mitä sitä on, jos ei tiedä, miten saada mitä haluaa?

En tiedä, en ole kokeillut.

Ainakaan tänään:

SAIN SEN!!!

Unelmien kämppä on mun!

Tervetuloa visiitille :)

P.S. sori tuli nyt vähän lyhennetty versio tän mun nykyisen ö''ö-inttärnetin takia. Ei onneks tiltannu just ku painoin hyväksy-nappia. Että tää nyt oli sitte toinen kerta ku tän selostuksen tähän kirjotin. Toivottavasti osaatte arvostaa tätä. :)

--> nukkuun