IRC-Galleria

Muistot isästä pysyy aina mun sisällä. Kun isä kuoli, ajattelin, että kaikki muistot isästä, myös hyvät, olis pahoja, et se rakkaus muuttuis vihaks, ne naurut itkuks, hellyys väkivallaks. Muistan sen päivän, tasan kuus vuotta sitten, kun isä kuoli. Piti siivoo huone, mut oli liian levoton olo sellaseen. Sinä päivänä muistan, et olin huolissani isäst, olin peloissani. Muistan, et äiti tuli kotiin. Sen silmät oli kosteet ja punaset, ihan ku se olis itkeny jo kauan. Sen kädet täris. Tiesin, et jotain oli käyny. ''Isä on kuollu..'' se sano. Juoksin rappuset alas ja halasin äitii tosi lujaa. Kyyneleet vaan vieri alas mun poskia. En välittäny siitä, et miten isä oli kuollu. Ainoo mikä kiinnosti oli se et isä oli oikeesti kuollu. ''Miks? miks just mun iskä? Mitä mä oon tehny, et Jumala salli tän?'' ajattelin mielessäni. Sillon suutuin Jumalalle. En voinu käsittää sitä tilannetta. Tää aiheutti syvät haavat mun sydämmeen ja vaan Jumala pysty korjaamaan ne. Nyt jäljellä on vaan isot arvet. Muistot isästä on mun parhaimmat muistot, ja ne pysyy aina mun sielussa. Isä pysyy aina mun sydämmessä. Jonain päivänä mä ehk viel tapaan isän. <3