IRC-Galleria

KODOMO <33

Kivaa kun noi jaksot jää tolleen kesken ja sitten mun pitää venaa koko helvetin viikko. Mut ei Jerry voi kuolla.
Ja Johnnyyy <3 Onneks mä kerkesin jo itkeen sen kuoleman takia aikasemmin.

Dear children, don't eat anything healthy at home. Just keep eating those hamburgers.

Oikeesti. Tää ikävä vaivaa nyt jo ihan liikaa.

NyyhQ.

U.S.n valloituksen aattona saksalaiset teini-ikäiset pretty-boy rokkarit, Tokio Hotel, lyövät vetoa Blenderin Amerikan dollareista kasinolla. (mitään järkeä lauseessa? – no ei, mutta kestäkää se.)

“Oh mein Gotte! Oh mein Gotte! Oh mein Gotte!” kiljuu Bill Kaulitz, 18-vuotias saksalaisen emo-metal-pop-yhtyeen, Tokio Hotelin nokkamies. Hänen kätensä, sormenpäät kattoon osoittaen, lyövät yhteen kuin kolibrin siivet, hänen Sonic the Hedgehog (=siili) –kampauksensa on liian jäykkä pysyäkseen poukkoilevan pään tahdissa.

On Tokio Hotelin päivän viimeinen käsi Hampurin kasinolla, missä he ovat armottomasti päättäneet pelata $848 jotka Blender jalomielisesti heille lahjoitti. Kaulitzin edessä ovat ruutuässä ja patajätkä. Laulajan silmät, rajattuna kuin pesukarhulla, laajentuvat kun hän päästää ulos korkean ”Woaaaaaaaaah! Blackjack!” –huudon. Henkeään haukkoen hän julistaa tulkin avulla, ”Tein niin paljon rahaa niin pienessä ajassa, alan ammattipeluriksi. Hyvästi rock & roll!”

Kun Kaulitz ja hänen bändikaverinsa – indenttinen kaksonen ja kitaristi Tom, basisti Georg Listing, 21, ja rumpali Gustav Schäfer, 19 – lähtevät pelipöydästä, parvi kasinotyöntekijöitä ilmestyy kuin tyhjästä kantaen paperiarkkeja ja kyniä, kasvoillaan epävarmat hymyt.

Pojat, jotka ovat myyneet 6 miljoonaa CD:tä ja DVD:tä maailmanlaajuisesti ja täyttäneet areenat läpi koko Euroopan, ovat tottuneita huomioon. Kaksoset ovat esiintyneet yhdessä 9 ikävuodesta asti. 2003, kaksi vuotta sen, mistä tuli Tokio Hotel, perustamisen jälkeen, Bill saavutti ensimmäisen maistiaisensa kuuluisuudesta yltämällä neljännesfinaaliin Saksan Star Searchissa pikkuvanhalla tulkinnalla kappaleesta “It’s Rainin’ Men.”

Kasinon kontrolloidussa ympäristössä, suljettu heidän käyttöönsä, kiihko joka tavallisesti ympäröi Tokio Hotelia (ajattele The Beatlesia noin 1964 tai Backstreet Boysia noin 1997) on ammattimaisesti suljettu pois – on salassapitovalat henkilökunnalle, pakut peitetyin ikkunoin ja henkivartijat, jotka selvittävät alueen ennen bändin saapumista. Turvatoimenpiteet ovat niin pojille kuin faneillekkin. Tokio Hotelin näkeminen keikkojen ulkopuolella on omiaan tyttöjen sekoittamiseen. Saatat saada anteeksi, jos et ole kuullut Tokio Hotelista. He ovat vaikeastiymmärrettävä ilmiö, paitsi jos olet 14-vuotias tyttö jonka heikko kohta ovat androgyyniset pojat ja mieltymys saksan oppiminen. Bändin takia Ranskan Goethe-instituutti ei pysy saksankielen kurssien kysynnän perässä. Kun 5000 Israelilaista allekirjoitti vetoomuksen Tokio Hotelin saapumiseksi sinne, yhtye lensi Tel Aviviin pistäen pystyyn niin räikeän shown, että enemmän kuin 20 yleisön jäsentä tarvitsi lääkärihoitoa. Heinäkuussa he soittivat Eiffe-tornin juurella, ja enemmän kuin 500 000 ihmistä tuli paikalle. Ja jossain taivaalla tuikkien, kiitos innokkaalle fanille, on tähti nimeltä Tokio Hotel.

Jos heidän kiihkeä vastaanottonsa Hollywoodissa ja New Yorkissa – kaupungeissa, joissa he vetivät kolme showta tammikuussa – on enne, heidän matala profiilinsa täällä (Amerikassa) saattaa pian muuttua. Tuhannet hyperventiloivat tytöt (jotkut matkustaneet yli 1000 mailia) odottivat jonoissa, liput kädessä, puoli päivää ennen kuin esiintymispaikan ovet aukenivat. He osoittivat kiintymystään laulaen lauluja, ei vain kertosäkeistöjä, isänmaan kielellä.

(Bänsin ensimmäinen U.S. albumi, kokonaan englanninkielinen Scream, julkaistaan myöhemmin huhtikuussa)
Selvästi, Tokio Hotelin angstiset hymnit - “Together we can make it while the world is crashing down” (Ready, Set, Go!) – iskivät. Ihailu oli molemminpuolista. ”New Yorkissa tytöt pukeutuivat seksikkäisiin minihameisiin – pakkasella!” Bill ihmettelee. Georg nyökkää pätään vakavasti, lisäten: ”Rispektiä. Ensimmäisen luokan.”

Kaksosten kasino-teemaisten syntymäpäivien inspiroimana Tokio Hotel päätteli, että uhkapelaaminen oli paras tapa kuluttaa Blenderin massit. Valitettavasti, vaihtoveron takia (??) meillä ei ole paljon annettavaa: ”Tuossako kaikki mitä saan?” Bill vinkaisee kun annamme hänelle hänen 145€ osansa. ”Ok, se ei ole iso alku, mutta me tehdään siitä helposti 4000€” Georg myötäilee. ”Me olemme plussan puolella mitä tullee voittamiseen ja rahaan.”

Muutaman pyöräytyksen jälkeen rulettipöydässä, kaksosten strategia panostaa aina punaiseen ei tuota tulosta. Kun musta tulee kolmannen kerran peräkkäin, molemmat huutavat ”Nein!” ”Mutta sinun täytyy ymärtää,” Bill sanoo hoidetut kädet väpättäen, ”Valitsen punaisen, koska se on rakkauden väri. Mutta nyt minun täytyy valita musta, Tomin sielun väri.”

Kun pallo pysähtyy mustalle kaksikymppiselle, Tom, joka pysyy punaisessa, alkaa filosofiseksi: ”Huono onni pelissä, hyvä rakkaudessa. Häviäminen sopii minulle, koska minulla on hyvä onni naisten kanssa.” Blender kysyy hänen salaisuuttaan: Onko se täydelliset vaaleat rastat? Suunnattomat, roikkuvat farkut? ”Se on niin kuin meidän menestyksenkin kanssa, minä vain en tiedä,” hän kohauttaa olkiaan. ”En minä sitä koskaan valitse.”

Korkeiden panosten session ja nimikirjoitusten metsästäjien lähdön jälkeen pojat laskevat penninsä. Lopultakin Blender saa selville, mitä he toivoivat saavansa ostettua voittorahoilla. ”Talo,” tarjoaa Georg. ”Auto,” sanoo Gustav. ”Talo auringossa,” Tom lisää. ”Pieni saari jossain etelässä, missä on mukavaa ja kotoisaa,” Bill sirkuttaa. Kun eivät voittaneet tarpeeksi rahaa koteihin, bändi tuskin voittaa talon. Kaikki suuntaavat eteenpäin, hravoiden kasaan yhteensä enemmän kuin ”two thousand dollars”, niin kuin Georg toteaa englanniksi.

Pankinhoitaja ojentaa huimat 680€, $1020 Tomille, päivän selkeälle voittajalle, joka laulaa ”I am the champion!” ja hakkaa rintaansa. Häntä seuraavat Gustav, €485; Bill, €430; ja Georg, €370. ”Georg, voit ostaa vain teltan!” kiusaa Bill. ”Mutta voit asua minun talossani, komerossa, kaikkien siivousvälineiden kanssa.”

Myöhemmin, hienossa Hotel Kempinski Atlanticissa, pojat istuvat isojen henkivartioiden tekemässä lepohuoneessa juhlimassa hyvää onneaan shampanjamaljojen kanssa. On aika selvittää Billin goth-goes-glam –lookin alkuperää, josta on saanut alkunsa kiihkeä ”onko hän vai eikö hän ole” –keskustelu. (Tuomio: vain vihaajat ajattelevat että hän on.)

”Kun olin pieni, olin vampyyri Halloweenina,” Bill sanoo, nauraen. ”Silloin aloin käyttää meikkiä ja värjätä hiuksiani.” Blender muistuttaa, että kun työkaveri näki laulajan promokuvan ensimmäistä kertaa, hän julisti: ”Tyttö on hot!” Sekoittaminen Saksan seuraavaan huippumalliin ei juurikaan vaivaa Billiä, se inspiroi häntä palaamaan kolibrimaiseen käsien taputteluun.

”Joskus on vaikeaa tulla pelkistetyksi vain kauniina olemiseen. Kyse on musiikista. Niin minä sanon muille pojille – jotta he eivät tulisi liian kateellisiksi.”

Voi ei mä kuolen. Nauruun. Tukehdun ja silleen.

Oikeesti missä helvetissä kaikki ihmiset on? Mä kuolen vielä tällä menolla.

Rupesin sitten itkeen. Ihan vaan kun katoin kelloo.

Missä Kodomo?! Kyllä mä sen tajuan että sillä on kokeita ja kiireitä ja varmaan elämäkin, muttakun on ikävä. Ja mä tartten piristystä tähän paskaan päivääni.

Isoja nää mun ongelmat, mutta silti YYH. Mä istuisin nyt autossa matkalla Hesaan prkl.