IRC-Galleria

Tänään oli hieno päivä, niin hieno, että se vaatii kaksi tekstiä.

Lähdin kirjastoon villakangastakkini kanssa. Yleensä lähtö kotipihalta sujuu tyylikkäästi, kun kukaan ei ole katsomassa, mutta sen ainoan kerran, kun skootterini on ahdattu niin aivottomaan paikkaan, ja joudun oikaisemaan 'hieman' puskan kautta, ohi kulkee ihmisiä.

Hakattuani päätäni mittareihin, kurvasin pois puskasta. Yksin ajaessani valitsen reittini täysin sen mukaan, minkä tien varrella on kauneimmat rakennukset, tai missä ruusunkukkien tuoksu on kauneimmillan. Menen vaikka kuinka pitkältä, saadakseni nauttia ympäröivästä maailmastani hieman enemmän.

Kirjastossa istun ja istun, luen ja luen. Unohdan lapaseni valokuvakirjojen päälle, ja nuottien kohdalla alan kaipaamaan niitä. Etsin elokuvavinkkejä kirjasta '501 movies you must see before you die' ja vajoan hetkelliseen epätoivoon tajutessani, ettei noita elokuvia löydy sen kirjaston valikoimista muutamaan sataan vuoteen, ja olen liian ujo astuakseni videovuokraamoon. Siksi toiseksi, mistä minä kaivaisin rahatkaan 501:n vuokraan. En sitten mistään.

En koskaan lainaa enempää kuin yhden mukavalta tuntuvan kirjan kerrallaan, äärimmäistapauksissa kaksi. Muuten kirjat loppuisivat kesken alta aika yksikön.

Palasin kotiin samaa reittiä kuin tulinkin, saadakseni tuntea niiden ruusujen tuoksun. Ajoin sitä viidentoista metrin matkaa melkein minuutin.

Rakastan kirpputoreja. Tänään lunastin kamalan määrän tavaraa muutamalla eurolla. Suurin löytöni oli ehkä kuitenkin lukion kemian kirja, kolme euroa. Uutena olisin tuostakin joutunut maksamaan 21,90. Eikä koko kemia edes kiinnosta. Enpä olisi uskonut iloitsevani kemian kirjasta näissä määrin.

Kun on sattunut syntymään ihmiseksi, joka rakastaa sekä sadepäiviä, että Rumbia, meinasin myös kuolla, löytäessäni kamalan määrän kyseisiä lehtiä kolmekymmentä senttiä kappale. Sadepäivä Rumbien kera, uiuiui.

Rakastan monia asioita, se on jo käynyt selväksi. Rakastan vaatteita, rakastan mansikkapurkkeja, rakastan kirjoja ja rakastan huiveja. Tänään ostin vaatteita, mansikkapurkkeja, kirjoja ja huiveja. Mikä rakkaudentäyteinen päivä tämä olikaan.

Have you seen this http://www.youtube.com/watch?v=o1bEOtpqYpA ? Minä rakastan sitäkin.

Minä alan elää. Viimeinkin. Olen myös viimein saanut jotain kesätekemistä sekä jättänyt syksyn odottamisen vähän sivummalle.

Minä tunnen eläväni vasta nyt, kun tiedän pääseväni maailmanpyörään torstaina. Ehkä siellä korkealla sitä viimein ymmärtää, että unelmat käyvät toteen; kävihän unelma maailmanpyörästäkin.

Muistan kun viimeksi kävin Linnanmäellä ollessani 12. Silloin maailmanpyörä oli epäkunnossa. Nyt asiaa ajateltuani, ymmärrän asian ytimen; minun ei annettu vielä silloin ymmärtää tätä maailmaa. Minun annettiin odottaa tähän torstaihin, silloin käteeni lykättiin vain viisi kiloa perunalastuja; kertokoon se jotain sen hetkisestä maailmankuvastani.

// Tällä viikolla aion pyhiinvaeltaa ainakin Ikeaan sekä ehkä Sienelle. Lisäksi tulen viettämään SUPERHEMULI-päivän Helsingissä, sekä ÄMMÄ-päivän Turussa. SUPERHEMULIn Meerin kanssa, ÄMMÄt Meerin, Mian ja Monan kanssa. Ihanaa, pääsen syksyhaaveistani vähäksi aikaa. //

Tänään minut pysäytti lehdessä kuva, jossa oli äiti ja poika. He olivat tulossa hissistä ulos; pojalla pyöräilykypärä päässään ja pieni polkupyörä allaan. He olivat menossa ulos, Helsingin keskustaan. Jutussa kerrottiin kuinka tuon pojan veli ei uskaltanut tulla pyöränsä kanssa hissiin; poikien isä, naisen oma ihminen, oli nostanut pyörän harteilleen ja kävellyt alas. Hitaasti, mutta varmasti; niin kuin hänen poikansa halusi.

Ensi kertaa ymmärsin jotain, mikä oli kuitenkin ollut minulle aina itsestään selvää. Minusta tulee mitä todennäköisemmin kaupunki-ihminen, ei isoa omakotitaloa eikä puutarhoja. Niin paljon kuin olen omaa rakasta kotiani rakastanutkin ja tulen aina rakastamaan, ei minusta ole siihen enää edes kymmentä vuotta.

Uskoakseni minusta luullaan, että odotan tulevaisuudelta juuri sitä omakotitaloa, ehkä olen sitten johtanut ihmisiä harhaan. Minä kuitenkin tulen arvostamaan kaupunkia. Unohtamatta kuitenkaan kuinka ihanaa maallakin on.

Pyydän ystävällisesti Meeriä tulostamaan yllä olevan tekstin, säilyttämään sitä ahkerasti, sekä kaivamaan sen esiin sinä päivänä, kun minä soitan omakotitalosta. Siitä ihan omastani.

syksyllä saa mennä metsään aivan vapaasti, eikä tarvitse pelätä käärmeitä. syksyllä luonto on kaunis, syksyn värejä ei voita mikään. ehkä ei liene sattumaa, että kirppareilla ja kaupoissa kierellessäni, mukaani tarttuu esineitä ja vaatteita, jotka ovat syksyn värisiä; keltaisia, oransseja, ruskeita, punaisia. rakastan kaikkea syksyssä, mutta ehkä eniten juuri värejä.

syksyllä on ihanaa mennä metsään rämpimään suppilovahverojen perässä. syksyllä on ihan erilaista mennä Turkuun, ihan erilaista ajaa kirjastoon. syksyssä on jotain enemmän, syksyssä on tunnelmaa. syksyssä on lämpöä ja valoa, mutta vain jos itse haluaa nähdä ne.

kun ihana syksy alkaa kääntymään jouluun, sekoan. en tiedä kummasta se johtuu, siitä, että tulee joulu, vai siitä, että syksy loppuu. yhdessä ne ovat kuitenkin vaarallinen yhdistelmä. soitan joululauluja jo lokakuussa, syyskuun ensimmäisiä yrityksiä unohtamatta. suunnittelen joululahjoja ja ripustan kattooni joulupalloja. kaivan omasta jouluesinelaatikostani liinat ja enkelit pöydälle, ja poltan kynttilöitä jokaikinen ilta. viime jouluna valmistin meerille lahjaa yli kuukauden, joka ikinen ilta. :]]], meeri ei tiedä vielä miten paljon kulutin siihen aikaa, :]]].

syksy tuli tänään oikein todenheitolla, tänään ostin uuden villakangastakin syksyksi, sekä sain tietää jatkavani opiskelujani nousiaisten lukiossa. minä rakastan syksyä.

se on ihmeellistä miten sitä yhtäkkiä on jäänyt kaipaamaan viime kesää. viime kesäöitä ystävien kanssa. vaikka ne vietettiinkin tietokoneiden välityksellä, niissä oli sitä jotain.

niissä oli naurua. me nauroimme paljon. meillä oli omat hienot juttumme joista kukaan muu ei ollut selvillä. me nauroimme mamstereille ja me nauroimme kaikelle. me nauroimme toisillemme ja me nauroimme itsellemme. me nauroimme.

niissä oli välittämistä. yksi sana riittää kuvaamaan sitä mitä siinä porukassa riitti.

niissä oli itkua. välillä olimme hyvinkin syvällisiä. jaoimme teoriassa tuntemattomien ihmisten kanssa murheita, salaisuuksia ja ilonaiheita. ne saivat joskus silmät kosteiksi niin, että piti hiipiä pienessä asuntoautossa hakemaan paperia. selvisin herättämättä ketään aina.

me olimme hieno porukka. meidän välillämme oli jotain hienoa. mutta sitten tuli syksy, ja suurin osa jäi elämästäni pois. onneksi yksi jäi. se, että sen kesän jälkeen tuo yksi on ollut paras ystäväni, kertoo jotain siitä, miten hieno asia internet voi nykypäivänä olla suhteellisen ujolle ihmiselle.

tänään minusta tuli vähän aikuisempi, kun vastaanotin ajokortin poliisilaitoksella, ja tällä hetkellä ulkona sataa. ja minä rakastan sadetta. sade on kaunista, sateella on voimaa.

sateella on voimaa tehdä, mitä ikinä se tahtoo. se pystyy tarvittaessa olemaan pelastus, mutta taas tarvittaessa se voi tuhota ja tehdä elämästä ikävää. mutta ikävästä ei ole kiva kirjoittaa nyt kun sade on mukava asia, rakastettava asia.

tällä hetkellä se saa luonnon loistamaan kaikissa tuhansissa väreissään. se muodostaa pienen pieniä vesilammikoita hiekkatielle ja yhden isomman kun käännytään tuolta hiekkatieltä talon pihaan, meidän talomme pihaan. siihen samaan kohtaan muodostuu aina isompi vesilammikko kun sataa. hassua.

näen miten pisarat laskeutuvat vaahteran lehdille ja näen kuinka puu nauttii siitä. se nostaa itsensä uuteen kukoistukseen. se uskaltaa taas rakastaa.

päästyäni kotiin, en löytänyt kukkaroani, mihin laittaa ajokorttini. että se siitä aikuisuudesta.

hetkessä eläminen ja uusien haasteiden kohtaaminen rohkeasti ovat hienoja ominaisuuksia ihmisessä. itse en aina jaksa elää hetkessä vaan suunnittelen ja suunnittelen elämääni eteenpäin.

silloin kun uskallan kohdata uusia haasteita rohkeasti, yllätyn ja tulen erittäin iloiseksi, mutta en sitä aina uskalla tehdä. vanha, tuttu ja turvallinen on vain oikeasti vanhaa, tuttua ja turvallista; helppoa ja mukavaa. haluaisin oppia heittäytymään.

meidän perheemme heittäytyi keväällä muutamassa tunnissa asuntokauppojen pauloihin. äitini kerää hienoja esineitä ja eräs naapureistamme oli saanut selville tämän ja soitti eräänä päivänä äidille, että hän on muuttamassa ja kysyi, kiinnostaisiko äitiä hänen esineensä. tultuamme koulusta, äiti piirsi meille talon pohjapiirrustuksen ja selitti innoissaan, kuinka mahtava talo oli. me kaikki emme edes olleet nähneet taloa, ennen kuin olimme jo varmoja asiastamme; me haluamme muuttaa tuohon ihmeelliseen taloon. hetkeä myöhemmin meidän talomme oli myynnissä, ja nyt viimein alkaa tapahtua. ehkä.

haluaisin niin, että minusta löytyisi sitä rohkeutta aivan yksinkin, ei ainoastaan perheen tai ystävien kanssa. haluaisin oppia rohkeammaksi ihmiseksi.

etsin Amélietani tänään melkoisen kauan kunnes viimein löysin sen ja aloitin katsomisen vielä kymmeneltä. huomasin hymyileväni moneen kertaan. huomasin myös miten paljon siinä oli minun haaveissani esiintyneitä pieniä yksityiskohtia. tai vähän suurempiakin.

ensinnäkin, Amélie oli töissä kahvilassa, osa teistä tietää haaveen kahvilastani, osalla teistä on se sama meili minkä kirjoitin kauan sitten siitä, miten haluan oman pienen kahvilan. toiseksi, Amélie teki ruokaa. Amélie osti kadunkulman kauppiaalta tarvikkeita, joista hän valmisti mitä ihanempia herkkuja. kolmanneksi, Améliella oli hienoja ihmisiä ympärillään, kuten herra Dufayel. neljänneksi, Améliella on aivan täydellinen koti, kerrostalossa. Amélien puhelin oli tyynyjen alla. Améliella oli ikkuna keittiössä. Améliella oli kirjelappusen mentävä kolo oven alla. kolo, josta Nino saa sujautettua viestinsä.

Amélie saattaa vaikuttaa täydelliseltä, mutta Amélie ei koskaan saanut tietää miltä tuntuu isän halaus tai kosketus, rohkaiseva kosketus.

Améliella oli kissa. osa teistä on vastaanottanut kissa -meilinkin, muistatteko;

"Yhtäkkiä punainen nauha ja helisevä tiuku sai sen tuntemaan vihaa. Yksi ajatus sai sen luopumaan rauhallisesta kulkutavastaan, muutamassa sekunnissa siitä oli tullut joku muu, se ei enää ollut oma itsensä. Se riensi portaat ylös huoneeseen, jossa piano odotti soittajaansa ja Pariisissa kuvatut valokuvat ihmistä katsomaan niitä. Se hyppäsi ikkunalaudalle ja hengitti raskaasti; sitä ahdisti ajatus nuoren naisen rakkauden menettämisestä."

täällä on muutama ihminen, jotka joka ikinen kerta tunnollisesti käyvät päiväkirjassani uuden merkinnän tultua. täällä on myös sama määrä ihmisiä, jotka joka ikinen kerta tunnollisesti lähtevät kohti uutta kohdetta jättämättä mitään muuta merkkiä käynnistään kuin nimensä vieraslistaan.

kirjoitin miten kuvittelen mielessäni hienon ihmisen, mutten edes tiedä onko tuollaista ihmisyyttä edes olemassa. onko olemassa tulevaisuuden jemina, joka oppii näyttämään, että välittää. onko olemassa jemina joka kokee aamuja kerrostalossa. mietin, mistä olen saanut sen mielikuvan päähäni ja onko se sittenkään vain mielikuva; voisiko todella olla mahdollista, että.

sen jälkeen sormeni kirjoittivat tajunnastani tekstiä näytölle liittyen kerrostaloihin. kirjoitin, että elän ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä kerrostaloa. eivätkä kaupunkia. eivät parveketta, jonka ikkunasta näkee vihreitä puita. sellaisiakin parvekkeita on olemassa kaupungissa. he eivät tajua haavetta kerrostalosta, mutta minä voin kertoa jotain; minä tunnen sen haaveen. hyvin. en näe kerrostaloa huomisessa, en todellakaan. en edes seuraavassa vuodessa. näen sen siinä hetkessä, jolloin minä olen viimein hieno ihminen ja jolloin minä kannan reilun kaupan banaaneja kerrostaloon kangaskassissa.

niin minä kirjoitin kunnes galleria hävitti tekstini. enne jostakin?