IRC-Galleria

Tämä on erään naisen kertomus jääkiekon ihmeellisestä maailmasta.
Koska olen perehtynyt Jääkiekkoon, haluan jakaa tietoni muiden kanssa.
Voit luottaa asiantuntemukseeni, sillä olen perehtynyt aiheeseen varsin laajasti.
Kävin 70-luvun lopussa yhdessä Jääkiekko-ottelussa Helsingissä ja heti
perään toisessa Tampereella 90-luvun alussa. Lisäksi olen nähnyt
Jääkiekkoa useita kertoja Urheiluruudussa sulkiessani televisiota.

Jääkiekko on kamppailu-urheilua. Lajissa kamppaillaan perimmiltään
istumapaikoista. Pelissä on kaksi joukkuetta ja paljon numeroituja
pelaajia. Heille ei kuitenkaan ole varattu numeroituja paikkoja. Paikkoja on vähemmän kuin pelaajia. Osa pelaajista joutuukin istuimen vapautumista
odotellessaan säntäilemään aidatulla kentällä. Aitauksessa olo on tehty mahdollisimman vaikeaksi: kenttä on jäädytetty vaarallisen liukkaaksi ja pelaajien jalkoihin on sidottu metalliterillä varustetut kengät. Lisäksi toisen joukkueen pelaajat tönivät koko ajan.

Istumapaikkoja vartioi kunkin joukkueen Capo di tutti capi. Hän on se
huonosti istuvaan ja räikeään pikkutakkiin sonnustautunut yrmy mies,
joka jauhaa koko ajan purukumia. Hän häätää muutaman pelaajan kerrallaan aitaukseen tuupittavaksi. Penkeille jääneet eivät haluaisi päästää
ketään lähtijöiden tilalle, vaan he hakkaavat aitauksesta tulijoita
isoilla hanskoillaan ja käyräpäisillä kepeillä, eli mailoilla.

Pelaajan on mahdollista saada istumapaikka yksityisaitiostakin, mutta
siitä joutuu tappelemaan. Yksityisen istumapaikan myöntää yleensä
näkövammainen, mustavalko-paitaan sonnustautunut mies, kutsumanimeltään Mulkku. Jos Mulkku ei ole päässyt aitaukseen, häntä saattaa tuurata myös Dorka tai Pelle. Pelaaja saa istua privaattiaitiossa kuitenkin vain pari minuuttia kerrallaan. Sitten hänen on taas lähdettävä takaisin aitaukseen tönittäväksi ja kampitettavaksi.

Pelissä on kaksi pelaajaa, joita ei päästetä ollenkaan istumaan. He
seisoskelevat aitauksen eri päissä verkosta rakennettujen laatikoiden
eli maalien edessä. Heitä kutsutaan maalivahdeiksi. Aitauksessa vuorollaan
olevat pelaajat koettavat osua näihin raukkoihin mustalla
kumikiekolla, jota lyödään em. mailoilla.

Jäähallissa soitetaan usein kivaa jumppamusiikkia. Katsojilla on kaksi
tärkeää tehtävää. Ensinnäkin katsojien on tarkasti seurattava em.
mustaa kiekkoa. Jos aitauksessa oleva pelaaja ei osu kiekolla
maalivahtiin,vaan kiekko livahtaa maaliin, on katsomon reagoitava salamannopeasti.
Mikäli katsoja kannattaa sitä joukkuetta, jonka maaliin kiekko osuu,
hänen on huudettava mahdollisimman kuuluvasti 'paitsio'. Mikäli katsoja kannattaa toista joukkuetta, hän voi huutaa mitä tahansa, kunhan huutaa kovalla äänellä. Esimerkiksi 'Öööh-haa-möää-haa' on suositeltava huuto.

Katsojien toinen tehtävä on tunnistaa pelissä mukana olevia
vähemmistöjen edustajia. Lajin fanaattisimmat kannattajat ovat tosi päteviä
tunnistamaan esimerkiksi joukkueisiin kuuluvia homoseksuaaleja. Pelin
edetessä useaa pelaajaa tervehditäänkin katsomosta iloisilla ja
reippailla'homoo-o-o'-huudoilla.

Nyt vain seuraamaan Jääkiekkoa! Se on todella mielenkiintoista, kun
ymmärtää pelin juonen.

Minulla on vastuuntunnoton koira. Se on musta labbis, paitsi että musta se
on vaan toisesta päästä. Toisesta päästä se kirjoitetaan k:lla, enkä nyt
tarkoita sitä päätä missä on häntä. Hankintapäätöksen jälkeen leuhkin
naapureille, että minulle tulee noutaja. Niinhän meille kaikille joskus, ne
vastasivat.

Olen minä sitä kouluttanutkin. Lenkkeilijöihin se suhtautuu tosi
luontevasti. Iloisesti häntä heiluen se tulee tervehtimään kaikkia
kuntourheilun ystäviä. Minä olen siinä ihan lähellä, narun toisessa päässä,
rähmälläni. Hyvin suhtautuvat lenkkeilijät poistuessaan paikalta
tapaamisemme jälkeen. Kuraiset tassunjäljet rintapielessä ja naama nuoltuna.
Haluavat tavata toistekin. Moni on huutanut: "te kuulette minusta vielä"!?
Mukavaa sakkia.

Vaikka kyllä koiran koulutus vaatii pitkäjänteisyyttä. Kapulan heittämisestä
se tykkää valtavasti. Kerran heitin. Poliisit toivat koiran illalla kotiin.
Minä sanoin, että ei olis tarvinnut. Luulivat että lasken leikkiä.

Naapuritkin pitävät meidän koirasta kovasti, ovat antaneet sille
lempinimenkin: ADHD. Outo nimi. Olisiko arabiaa? Kerran minä vein sen
lääkäriin ja sanoin että nyt tälle idiootille on tehtävä jotain. Lääkäri
kysyi, että voiko eläintenhoitaja pitää sillä välin minun koiraani. Kaikki
eläinlääkärit eivät ole tosikkoja. Uskoihan lääkäri puhetta, ja määräsi
koiralle rauhoittavia pillereitä. Muutaman purkillisen se niitä sitten
söikin, nälkäänsä. Antoi vielä tassua kiitokseksi. Pitihän minunkin yksi
maistaa. Viikko meni horroksessa. Lääkitys lopetettiin tehottomana. Ei siitä
ollut huumekoiraksi.

Labbikset ovat kovia syömään. Aamiaiseksi se vetäisee pari desiä nappuloita,
maksalaatikkoa ja telkkahuoneen sohvan. Koirankasvattajat ovat kovia
juomaan. Koiran hankkiminen ei ole kovin kallista. Kahdeksallasadalla saa
hyvät paperit omaavan labbiksen. Remonttiin menee kymppitonnin verran ja
ruokaan viitisenkymppiä kuussa. Meillä lisäkustannuksia aiheutti turvahäkin
ostaminen, mutta se osoittautui liian pieneksi koko perheelle.

Luin koirakirjan. Siinä sanottiin että koiraperheessä johtajuus on tärkeässä
asemassa. Helpotti. Yksi asia on sentään meilläkin hoidettu oikein. Mustat
labbikset ovat loistavia johtajia. On siinä otuksessa toinenkin hyvä puoli.
Se haukkuu vain silloin kun on aihetta, päinvastoin kuin mies.
Lenkkikaverihan minun piti siitä itselleni kasvattaa. Ensimmäisellä lenkillä
vedettiin yhtä köyttä tosi hienosti. Eri suuntiin. Koiran kanssa juokseminen
vaatii vahvoja olkapäitä.

En oikein uskaltautunut taannoin mukaan keskusteluun lenkkipoluilla
häiriköivistä koirista. Ymmärsin heti, että joku oli nähnyt meidät. Päätin
kuitenkin tulla ulos kaapista kun ymmärsin, ettei ongelma ole yksin minun,
se on myös niiden joita meidän koira on häiriköinyt. Eiköhän sovita että
jokainen hoitaa omat ongelmansa. Heh heh. Sitä paitsi, labbikset kuulemma
rauhoittuvat vanhemmiten.

Viiden vuoden päästä meilläpäin voi taas treenailla. Kunto kasvaa levossa.
Kennelpiireissä on väläytelty ongelman ratkaisuksi niinkin julmaa asiaa kuin
piikin antamista häiriökäyttäytyjille. Minusta se on kohtuuttoman kova
rangaistus, sitä paitsi suurin osa lenkkeilijöistä on ihan mukavaa
porukkaa.

Älä pakota mua kohtaamaan todellisuutta-päivänvaloa.
Anna mun nukkua vielä hetki yön pehmeässä sylissä,
turvassa maailmalta.

En tahtonut satuttaa, yritin sinua ymmärtää.
En tahtonut sinun kärsivän, yritin auttaa.
En tahtonut eksyttää, yritin neuvoa tietä parempaa.
En pystynyt rakastamaan..

..pelkäsin jatkaa..

Jos voin estää yhdenkin sydämen murtumasta, en elä turhaan;
jos voin helpottaa tuskan paahdetta yhdessänkin elämässä
tai auttaa yhdenkin pyörtyvän pikkulinnun takaisin pesäänsä,
en elä turhaan.