IRC-Galleria

Kävin eilen viemässä Bloodpitin viisumihakemukset ja siinä ratikassa istuessani kuuntelin ympärilläni olevia ihmisiä. Samalla tuli mietittyä omia näkemyksiään elämästä yleensä.
Perushelsinkiläiseen malliin toki istuin khuulisti ja tuijottelin ikkunasta pihalle (sen mitä näki, koska eilen oli uskomattoman tumma päivä). Ensimmäisenä kiinnitin huomiota arviolta reilun 10 vuotta elämää nähneisiin pikkupoikiin jotka sokerihumalapäissään (ne sen sanoi, en mä) hihittelivät liki kaikelle. Pahimman naurun laannuttua poikakolmikko alkoi jutella armeijasta. Yksi totesi ehkä menevänsä sivariin. Se kuulosti vanhan kurpan korviin aika hauskalta, koska ennenhän sinne inttiin vaan mentiin - se oli jokaisen pojan velvollisuus ja armeija-ajan tiedettiin olevan edessä yhtä varmasti kuin jokavuotinen joululaulujen tulva. Nykyään miehilläkin on sen asian suhteen jopa valinnanvaraa; tietty velvollisuus on edelleen olemassa mutta siitä suoriutumiseen on erilaisia keinoja. Mulla on tuttuja, jotka ovat hoitaneet tuon velvollisuutensa menemällä suoraan inttiin, osa on hakenut lykkäystä (olen jopa muutaman puoltolauselman kirjoittanut), osa on hakenut vapautusta eri keinoin ja osa on istunut vaaditun ajan kaltereiden takana. Jokaisen päätöstä kunnioitan. Sotiminen ylipäätään -kuten kaikki muukin tappelu- on maailman turhinta puuhaa. Suurin osa maailman sodista lienee uskonsotia ja tämä on jotain suunnattoman käsittämätöntä. Ihmiset sotivat sellaisen asian varjolla ja puolesta, jota kukaan ei oikein kunnolla ole pystynyt todistamaan. Itselleni uskonasiat eivät koskaan ole olleet mitenkään läheisiä ja olenkin aiheen suhteen hieman skeptinen. Ymmärrän kyllä uskovien ihmisten näkökannan, mutta se ei vaan tällähetkellä ainakaan ole mun juttu.
Jos tässä siirtyy ajattelemaan uskojuttuja niin ainoa asia mikä ärsyttää, on uskon tuputtaminen. Mun mielestä jokainen saa uskoa mihin haluaa, mutta uskon kauppaaminen tai jopa väkisin tyrkyttäminen on ihan tv-shop-osastoa. Siinä vaiheessa kun oven takana aletaan ravata Raamattu ojossa kiusaksi asti, mennään jo ahdistelun rajamailla. Mutta jostain kumman syystä näille laupiaille samarialaisille ei saisi sanoa pahasti, koska se on merkki lähestulkoon pakanallisuudesta ja herjaamisesta. Saahan puhelinkauppiaallekin monien mielestä lyödä luurin korvaan - miksei samaa saisi tehdä em. henkilöille?
"Kiitos vaan mutta ei kiitos! Ei kiinnosta!"
Meniskö siinä sitten taivaspaikka?

(Huomasin muuten että tää mun tänkertainen merkintä on aikamoista aasinsiltojen virtaa, heh)