Istun vihreässä huoneessa kermanvaalealla peitteellä ja katselen tyhjän kylmänä lepäävää vuodetta. Kahdeksan neliön huoneessa tuoksuu yö ja varhainen syksynharmaa aamu tirkistelee ohuiden viskoosiverhojen lomasta. Ruma tilkkumatto nukkuu jalkojeni alla siististi paikallaan, täsmälleen samassa linjassa lattialaattojen reunojen kanssa. Mahonginvärinen kova tuoli seisoo siinä missä eilenkin ja sen kankaaseen on jäänyt istumarypyt kuukausien takaa. En koskaan ole pitänyt siitä antiikinpalasesta, hänen mielestään siinä oli tunnelmaa. Siksi se vieläkin tönöttää yksinäisenä huoneeni nurkassa ja tuijottaa minua rumilla honteloilla kädensijoillaan. Pieniä pölyhiukkasia leijailee valonsiivellä tanssien äänettömästi tavaroiden pinnoille. Minä saan niistä allergiaa.
Huomenna olisi taas uusi päivä selviydyttävänä, enkä minä kestäisi tätäkään. Mummo tulisi pistäytymään ja hymyilisi minulle ruskeana ja tietämättömänä mistään ikävästä. Äiti tekisi tiikerikakkua, joka jäisi kuivana muurina kurkkuuni ja minä salaa sylkisin sen pois mauttoman räikeään kukkaserviettiin sillä aikaa, kun he olisivat kääntyneet pois ihastelemaan pikkusisarusteni lapsuuskuvia.
- Onkos sinulla kultapieni mennyt hyvin koulussa? Olet kyllä kasvanut tavattomasti viimekerrasta, kun nähtiin. Voivoi näitä lapsia, ei aikaakaan, kun lentävät pois pesästä.
Mummo rutistaisi minut vasempaan kainaloonsa hennoilla vanhuksenvoimillaan ja myhäilisi tyytyväisenä jälkikasvustaan. Me istuisimme hiljaa olohuoneessa ruusuiset kahvikupit käsissä täristen ja minä purisin huulta, enkä kuuntelisi, kun minulle puhutaan. Minä en tahdo ajatella tulevaisuutta, en osaa nähdä sitä enää. Mitä minä sitten tekisin, kun äiti tahtoisi silittää tuolin kankaan rypyt pois. Hän pyyhkisi pölyt ja sormenjäljet kamiinan reunalta, vaihtaisi ja petaisi lakanat, laittaisi tilkkuliinan tilalle valkoisen pehmeän samettimaton ja ripustaisi viskoosiverhojen tilalle jotain valonpeittävämpää.
Pyyhkäisen nopeasti etusormella alaluomellani oleskelevan pisaran pois ja tuijotan intensiivisemmin risukasaa muistuttavaa istuinta. Mahonkituolini ei ole aina ollut yksinäinen. Kerran joku istui siinä usein, rakasti sitä kuin omaansa ja silitteli lahonneita käsinojia, repi melkein irronneita tikkuja irti selkänojasta ja kiikutteli uhkarohkeasti huojuvien takajalkojen varassa. Se joku halusi joka kerta käydessään piirrellä peltisen kamiinan pölykerrokseen nimikirjaimia ja salaisuuksia, maata lattialla mahallaan tutkiskellen maton tilkkuja ja mietiskellen niitten jokaisen alkuperää ja ottaa päiväunia tuoksuvien lakanoitten sylissä. Hän rakasti aamuauringon pinnistelyitä kankaan läpi ja sitä, kun minä silittelin hänen lyhyttä untuvatukkaansa monia tunteja.
Huone on tyhjä ja autio, siellä ei olla naurettu aikoihin. Lämpö on ollut kadoksissa useita päiviä, minä olen istunut yksin liian kauan. Hänellä oli usein tapana olla poissa muutamia viikkoja, mutta tiesin odottaa jälleennäkemistä ja olin aina valmis juoksemaan häntä vastaan teräväkivisellä soratiellä. En silloin malttanut laittaa edes kenkiä jalkaan. Näen vieläkin usein unia missä hän kävelee minua kohti vesisateessa punaisen sateenvarjon alla ja hymyilee leveästi kuin aurinkokiisseli, ottaa omat tennarinsa pois vain tasa-arvon nimissä ja aloittaa pitkät juoksuaskeleet. Uni kumminkin päättyy juuri ennen kuin saan tartuttua hänen lämpimään käteensä.
Havahdun tuulen ujellukseen. Raollaan oleva ikkuna puhaltaa syyssadetta ennustavaa kylmää ilmaa sisään. Valo poistuu niin nopeasti kuin tulikin synkkien pahojen pilvien peittoon. Suljen valkokehyksisen ikkunaruudukon ja painan messinkikahvan alas.
Katsahdan taas huoneen nurkkaan, siihen missä tuoli vakavana patsastelee. Se tuijottaa kulmiensa takaa puisilla silmillään, yksinäisenä ja onnettomana, mutta silti niin ylimielisenä. Otan varovaiset askeleet tilkkutäkin halki istuimelle ja tartun sitä päättäväisenä vanhoista korvista kiinni. Vastusteluista huolimatta kannan sen tukevalla otteella ulos huoneestani. Jatkan matkaani pihalle asti ja kävelen paljain jaloin kostean nurmikon halki soratielle. Juoksen tien loppuun, vaikka käsiäni pakottaa ja jalkani ovat naarmuilla. Voimakkaasti kasvava sade tarttuu hiuksiini ja iskeytyy poskiini valuen sitten kyynelinä aina alas kaulaan asti imeytyen paidan kaulukseen. Kantaminen käy voimilleni ja seisahdan soratien päähän katsoen hetken irvistävän kulunutta mahonkilakkapintaa. Tiukennan otettani ja paiskaan tuolin voimalla maahan niin, että sen kaikki raajat lentävät erisuuntiin. Jalat menevät siististi keskeltä poikki, selkänoja halkeaa valittaen ja kangas suoristuu sileäksi istuinosan räsähtäessä palasiksi pitkin kivipolkua. Voitin sen. Nyt se ei voi enää tuijottaa minua.