IRC-Galleria

Viime päivinä tullut kovasti mielen päälle vanhemmat tapahtumat. Lehdissä ovat aika-ajoin kirjoitelleet kunnallispolitiikko Paula Björkvistin kuolemantapauksesta; naisen mieshän tuomittiin murhasta elinkautiseen rangaistukseen. Asian yksityiskohdista on myös reposteltu kolmosen uutisia myöten aika reippaasti median puolella.
Vittumaista asiasta tekee se, että Björkvistin etunimi sattui olemaan sama kuin äidilläni, hän asui Jyväskylän lähellä, kuten äitini ja kuoli aviomiehensä tappamana kuten äitini, äitini tosin oli avioitunut uudestaan ja asuin tapahtuman aikana isäni luona. Myös motiivi oli jokseenkin sama, liitto oli hajoamassa. Kuolintapakin oli sama, jopa veitseniskujen määräkin oli sama, 69 kertaa. Aikaa tuohon kului Björkvistin tapauksessa tosin puolisen tuntia vähemmän, muutama minuutti. Myös Björkvistin mies yritti tappaa itseään, eikä onnistunut.
Mielenkiintoista miettiä, millä lailla omalle lapselleen selittää omia perhekuvioitaan. Taidan ottaa asian puheeksi vasta, kun toinen on siinä iässä, että voi ottaa isin kanssa kaljan.

Tänään päästiin ekaa kertaa kolmestaan viettämään äitienpäivää. Pikkuisen kanssa tehtiin äitille hieno kortti: jalankuvia sormiväreillä paperille. Luomisen tuska oli vain valtaisa, hirmuinen huuto alkoi välittömästi, kun jalka koski paperia... jostain syystä ei ollut yhtään kivaa. Äiti kuitenkin tykkäsi kortista. :)

Eilen oli taas äijää:
Rakensin takapihan puroa lapsiturvalliseksi, ja totesin, että puron reunaan sopisi hyvin sellainen vasikan kokoisista kivistä tehty muuri. Niinpä kannoin omin pikku kätösin tuosta lähimetsästä 40 kilon kiviä takapihalle ja ladoin ne muuriksi.
Tämän päätteeksi sitten kotosalla istuskelin ilman paitaa lapsi sylissä, jolloin totesin, että pikkuisemme voi näköjään vallan hyvin roikkkua mun rintakarvoissa! Tehkääpä perässä, mammat!!1

Klo 05:00
Pikkuisen syöttövuoro, vaippojen vaihto
Klo 9:30
Herääminen, toinen syöttö, telkkarin katselua nukkuva vauva sylissä.
Klo 10:30
Tuttipullojen desinfiointia: härskin sävyinen musiikkivideo jää näkemättä pullorumban takia. Höh.
Klo 11:00
Aamiainen Katrin kanssa
Satunnaista puuhastelua, värkkäilyä ja näppäilyä. Kuvien siirtoa tietokoneelle kameroiden kortilta, pikkuisen ihastelua monitorilta sekä livenä.
Klo 13:00
Ruokakauppaan yksin. Pullopanttilappu unohtui koneeseen, onneksi vain noin kolme euroa eikä normaalia pullovuoren panttia. Joku kokoomuslainen kuitenkin sijoittaa ne ylimääräiseen viiteentoista grammaan tonnikalafilettä. Toivottavasti saa listerian siitä.
Klo 14:30
Kotona ruokakaupasta. Pari kaveria pistäytyy kylään vaavia ihailemaan. Kahvittelut ja havainnointia ihmisten kiertymisestä pienien sormien ympärille.
Klo 16:00
Grillin sytyttelyä miehissä, samalla maistellaan hieman Laphroaigin Quarter Caskia ja poltellaan lapsi-sikarit, jotka kaveri oli tuonut mukanaan.
Todetaan, että sikari palaa suhteellisen pitkään, joten tarvitaan vielä olut sille kaveriksi. Grilli alkaa olla käyttökunnossa noin klo 17.
klo 18:00
Syödään ukkojen paistamia possunfilepihvejä, perunanyyttejä sekä aika hyvää tomaatti-basilika-mozzarella -salaattia. Juomana lasillinen Ballet demi-sec -kuohuviiniä.
klo 19:00
Kaverit suuntaavat kotia kohti
klo 19:30-20:15
Valmistellaan pikkuista ensimmäiselle vaunuajelulle. Brion hifi-rattaat kamppailevat urheasti vastaan, kunnes taipuvat ylivoiman alla.
klo 20:15-20:32
Ensimmäinen vaunu-ulkoilu pikkuiselle. Meni 2 minuuttia yli suositellun ajan.
klo 20:35->
Kotona värkkäilyä, muutaman kuvan käsittely esittelykuntoon galleriaan, keittiön putsailua, pkkuisen halailua, kultin pusuttelua, telkkarin toljotusta. Grillisavun hajujen pois pesua tukasta.
klo 23:00-23:15 Pullojen desinfiointia, siltä varalta että pikkuisen ehtii ruokkimaan ennen omaa nukahtamista. Siinä samalla galleriaan kirjoittamista.
klo 23:30 mysteerinen tapahtuma. Nukkuuko isi?

Tulipas äijä olo tänään. Kaivoin kuopan takapihalle ja piti piestä rautakangella maahan reikää, kun oli vielä routaa. Kamppeet mullassa, lihakset turvoksissa ja hiki pinnassa oli sellainen olo, että töitä on tullut tehtyä. Harmi vain, kun asennuskaljat oli lopussa.

Pikkuinen päätti, että itku pääsee muualla kuin sylissä. rajoittaa aika hyvin kirjoittamista, kun toinen käsi on varattu pikkuisen sylissä pitämiseen. ;)

Katselimme muutama viikko sitten vaimon kanssa leffan nimeltä Naapurini Totoro. Siinä sisaruksilla on enemmän tai vähemmän mielikuvitusystäviä, joita ovat muun muassa elävät nokipallerot sekä pienet ja hieman suuremmat sympaattiset öppiäiset, joista suurin on pyöreä ja pörröinen, mutta kovin ystävällinen Totoro.

Leffassa on kohtaus, jossa sisaruksista pienempi seuraa pientä öppiäistä metsään ja eksyy sillä reissullaan Totoron pesään. Pesässä on hyvin suuri ja karvainen nukkuva pallero, Totoro, jonka syliin tyttö kiipeää. Tyttö ei ole ennen nähnytkään moista, mutta kokee olonsa turvalliseksi kun otus hymyilee herätessään. Niinpä tyttö nukahtaa otuksen syliin.

Tuli hieman sellainen Totoro-olo, kun pikkuinen nukkui tuossa sylissäni kuunnellessani sohvalla musiikkia. Pieni painaa 2750g ja isi 91500g, joten nyytti tuntuu kovin pineltä tuhistessaan rintaa vasten. Enää ei ole epäilystäkään, miksi Totoro hymyili herätessään pikkuinen rintansa päällä. Kyllä itseäkin hymyilytti, kun pikkuinen tuhisi siinä.

Jos et ole leffaa nähnyt, katso ihmeessä. On muuten ihan eri luokkaa kuin Disneyn pelleilyt.

Tänään koitti se päivä, jota olemme viimeiset 23 päivää odotelleet: pikkuisemme pääsi kotiin. Seitsemään kertaan jouduimme toteamaan, että valohoito ei ollut purrut, mutta maanantainen hoitokerta oli lopultakin se, joka oli viimeinen. Bilirubiinit tasoittuivat pitkin viikkoa ja keskiviikkona voitiin nenä-mahaletkukin poistaa, kun ruoka alkoi maistua riittävästi.

Tuossa pikkuinen nyt nukkuu vieressä, 70 vuotta vanhassa kehdossa. Päästelee hiljalleen ääniä, hieman taitaa masu ihmetellä maidonvastiketta. Tai sitten kaipaa unissaankin syliin, taitaa neljän tunnin sylissä olo olla pikkuiselle vielä lyhyt aika...

Sairaalalla päivittäin käydessä tuli mietittyä kovasti tapahtumia, joita tapahtuu joka päivä sairaalalla. Muutaman ihmisen elämä loppuu ja useamman pikkuisen elämä alkaa. Varmasti ihan käsittämättömän paljon kyyneliä on itketty tuolla alueella, niin uuden elämän tai paranemisen ilosta, kun menetyksen surustakin. Päivittäin. Taitaa olla sellainen paikka Oulussa, jossa koetaan kaikkein eniten perustavan laatuisia tunteita. Itsekin pääsin omat pisarani siellä vuodattamaan, niin ilosta pikkuisen syntyessä kuin surustakin, pienen jäädessä selän takana vieraiden ihmisten hoidettavaksi. Tänään oli taas muutaman ilon pisaran vuoro, kun olin autonkuljettajana maailman arvokkaimmalle lastille.
Jollain lailla nuo edellä mainitut ajatukset konkretisoituivat, kun kävelimme parkkipaikalta osastolle mukanamme turvaistuin-kaukalo sekä paketti pienen ihmisen vaatteita, kokoa 50 cm. Vastaan tuli mummo pyörätuolissaan, taksikuskin työntämänä. Oli käynyt osastolla ja oli matkalla kotiinsa, tai ehkä vanhainkotiin. Me tulimme hakemaan elämäänsä aloittavaa pientä ihmistä, kun taas taksikuski nouti jotakuta, jolla matkamittari alkoi näyttää jo kovin suurta lukemaa.

Kunpa osaisin olla niin hyvä isä, että pikkuisemme oppisi ymmärtämään, kuinka ainutlaatuinen hänen elämänsä on. Toivottavasti hän saa kokea yhtä suurta onnea kuin me nyt.

Tuossa joskus pitkän aikaa sitten kirjoittelin mukavimmista olotiloista. Mainitsin kirjoituksen yhteydessä endorfiinitokkuran.

Sain maastopyörän kaivettua varastosta ja tuli sillä otettua hieman fiilisrepäisyjä poluilla. Siinä sitten tuli mieleen muutama hillitön endorfiini+adrenaliini -rush, joita pääsi viime kesänä kokemaan. Esimerkiksi Tahkon maastopyörä-maratonin jälkeen, kun oli tehnyt loppulaskun kivikkoista mäkeä aivan liian kovaa pyörän hallinnan rajamailla nyrkinkokoisten kivien seassa ajaen sekä sitä ennen voittanut itsensä muun suorituksen aikana. Kisan jälkeen saunassa istuessa tuli aivan käsittämätön hyvän olon aalto, kun kroppa laittoi hirveän määrän endorfiineja liikkeelle. Aika älytöntä, kun olotila voitti jopa orgasmin. Nousuhumalaan verrattuna olotila oli suurinpiirtein kuin vertaisi kalapuikkoja tonnikalafileeseen. Harmi kyllä tuollaisia olotiloja kokee vain harvoin, viime vuonnakin vain kolme-neljä kertaa. Muut kerrat olivat Italian keikalla liikenteen seassa 75km/h fillarilla alamäkeen kaahatessa sekä parin maastoajon aikana. Muiden harrastusten parissa tuollaista ei ole päässyt kokemaan.

Ensi kesää odotellessa....

Pikkuisella oli eilen bilirubiini laskenut ilman valohoitoa 17 yksikköä, mikä on viisi kertaa enemmän kuin kertaakaan tätä ennen. Myös ruoka maistui paremmin kuin aiemmin, enää 15 milliä enemmän, niin letku voitaisiin ottaa pois. Hiljalleen aletaan elätellä toivoa, että pikkuinen olisi kotona viikonlopuksi. Lupasin ostaa oikein ison vappupallonkin hänelle, jos pääsee kotiin. Olisi aika somaa, jos toisella olisi viisi kertaa itsensä kokoinen vappupallo pikku kädessään kiinni. Semmoinen, jossa olisi iso hymiö. :)