IRC-Galleria

Laula vielä yksi laulu,
voisin kuunnella sun ääntäs ikuisuuden,
kaunista ääntäs
joka kaikuu korvakäytävissä,
saa selkäytimen värisemään.

Sä olet niin kaunis
sun tähtisilmät,
satiinihiukset,
täydellinen vartalo.

Sun sormet juoksee koskettimilla,
soittaisitko sä muakin
hellästi ja varoen
kuin jotain soitinta?

Mä palan sun katseen alla,
tahtoisin olla sun
ja sä olisit vain mun.

Yhdessä me voitaisiin tanssia
tähtien kautta ikuisuuteen,

soita mut henkiin
enkeli.

(c) paperisiipi

Voisin kai kertoa sen sinulle,
eihän siihen montakaan
pientä sanaa vaadittaisi.

Voisin kai kertoa sen sinulle,
enhän minä siinä kai
paljoakaan menettäisi.

Voisin kai kertoa sen sinulle,
saada elämääni joko lisää mustaa
tai ripauksen kultaa.

Voisin kai kertoa sen sinulle,
en minä tätä sisälläni
kuitenkaan jaksa enää kauaa kantaa.

Voisin kai kertoa sen sinulle,
katsoa silmiisi
ja toivoa että tunnet samoin.

Voisin kai kertoa sen sinulle,

rakastan.

(c) paperisiipi


<<<
>>>
<<<


Voi kun se olisikin niin helppoa!

Minun silmäni etsivät katsettasi,
käteni tahtoisi etsiytyä käteesi,
huuleni haluaisivat painua suullesi,
sydämen tahtosi löytää sinusta itselleen parin.

Ja tuo pieni sydämeni,
niin kovin pieni ja raskas,
se huutaa onnesta joka kerta,
kun vain kävelet ohi
tahattomasti hipaisten.

Ja voi pientä sydänparkaa,
meinaa riemusta pakahtua,
kun puhut meille,
minulle ja sydämelleni,
annat sanojen soljua peräkkäin,
naurat iloisesti,
saat sydänparkani
niin kovin innostumaan.

Ja tuo sydän,
voi pieni sydämeni,
iltaisin itkee verta
puhtaanvalkoisille lakanoille,
kaipaa vain sinun kosketuksesi lähelle.

Voi sydänparkaa,
niin kovin pieni ja raskas,
hetken vain haluaisi leijua.

(c) paperisiipi

Ihmiset on kyllä ehkä maailman kummallisimpia otuksia. Otapa niiden ajatuksista nyt sitten selvää. Heti kun luulet tajunneesi, mistä on kyse, niin kas vain! Jotain tapahtuu ja taas saat aloittaa alusta pohtimaan ongelman laatua. Ja loppujen lopuksi, onko edes mitään ongelmaa? Juuri tuon takia olisi niin mahtavan loistavaa, jos ihmiset voisi sanoa, mikä niitä mietityttää ja vetää hiljaiseksi. Mutta ehei, turha toivohan sekin on.

Alkaa pikkuhiljaa tuntua, että olis helpompaa vaan erakoitua ja katkaista kaikki suhteet muihin ihmisiin. Helpottaisi elämää tosiaankin huomattavasti. En minä jaksa päivästä toiseen yrittää ymmärtää ihmismieltä ja ihmisten oikkuja. Ihmisethän on ihan kuin hemmetin paksu kirja, jonka sivuista puolet puuttuu! Välillä saatat saada vähän selvää niiden mielenliikkeistä, mutta sitten siitä yhtäkkiä katoaakin muutama sivu ja vhuuum, turha yrittäkään enää ymmärtää.

Muutan vuorille ja piiloudun saatana paistinpannun alle, ettei tarvitse miettiä tämmöisiä ihmissuhdesotkuja ja ihmisten mielenliikkeitä.

Aina on tie myös alaspäin, mutta aina voi itse vaikuttaa siihen, kumpaan suuntaan menee. Tiedän, että se kuulostaa tyhmältä ja mahdottomalta, voiko muka itse estää itseään putoamasta? Kyllä voi, jos vain ymmärtää ajoissa, minne on menossa ja osaa laittaa vastaan. Täytyy itse valita tiensä, ei sitä kukaan muu voi puolestasi valita, ehkä tyrkätä sinne suuntaan, mutta kukaan ei voi pakottaa sinua menemään alaspäin jos päätät lähteä ylöspäin. Ehkä kohtalo voi vaikuttaa asiaan, mutta sillekään ei ole mahdotonta pistää vastaan, kohtalon voi kääntää myös omaksi hyödyksi. Ei ole taito ostata pelata hyvillä korteilla loistavasti, on taito osata pelata huonoillakin korteilla hyvin. Itse ei voi korttejaan valita, mutta itse ne täytyy pelata. Kaikki on pelaajasta kiinni. Katso sinä korttejasi, yritä pelata niillä hyvin, tee se edes minun vuokseni. Valitse sinä oma tiesi, älä joudu sinne, missä useat sinua odottavat. Ikuiseen pimeyteen.

Ehkäpä minä puhun sydämelläni, sielullani ja kokemuksellani, eikä muiden ole välttämättä sitä kieltä helppoa ymmärtää, koska olen opettanut sen kielen vain harvoilla ihmisille. Mutta tahtoisin niin kovasti opettaa sen sinullekin, haluatko sinä oppia? Oletko valmis kuuntelemaan, yrittämään ja kärsimään? Haluatko oppia näkemään ajatuksiini, haluatko jakaa tuskani ja omasi? Haluatko, ettei ole enää sinun tuskaasi, vaan on vain meidän tuskamme? Haluatko oppia ymmärtämään?

Ei uskalla toivoa mitään, koska se vie vain pimeämpään, tahtoo vain jäädä paikoilleen, koska ei uskalla liikkua. Pelkää, että jos ottaa askeleen kohti valoa, se kääntyykin ja on vain yhä syvemmällä pimeydessä. Mutta tiedätkö, tarvitsemme vain jonkun näyttämään oikean suunnan. Jos ei itse osaa suunnistaa oikeaan suuntaan, tarvitsee vain jonkun näyttämään suunnan, näyttämään edes pienen viitan, missä on oikea suunta. Mutta entä jos sellaista ihmistä ei löydykään koskaan? Entä jos ei koskaan pääse pois pimeydestä?

Kun on niin monesti joutunut pettymään, saanut puukosta selkään, menettää luottamuksensa kaikkeen ja kaikkiin. Lopulta ei uskalla luottaa enää itseensäkään, kantaa sen kaiken sisällään, eikä sekään ole hyväksi. Jos ei löydä ketään, kenelle puhua, johon voisi luottaa, tuska alkaa heijastua muutenkin, kuin vain sisäisenä. Se voi purkautua ääninä päässä, jälkinä iholla, kipuna sydämessä. Onneksi on edes muutamia ihmisiä, joille voi puhua vähän, mutta vain harva on päässyt kurkistamaan suojamuurin sisään, mutta vain kurkistamaan. Kukaan ei ole päässyt sinne käymään, ei jäädäkseen, eikä tule koskaan pääsemäänkään, koska ei enää itsekään osaa laskea sitä, ei näe muurin takaa ulkomaailmaa, ei pääse kipuamaan yli. On vankina itse luomassani illuusiossa, jota ei osaa enää särkeä.

Kehoittaisin sinua särkemään muurisi, edes kurkistamaan ulos, ennen kuin on liian myöhäistä. Vielä kuukausia taaksepäin muuri oli melko heikko, sen olisi kyennyt särkemään. Ja nyt katuu, ettei tehnyt sitä. Antoi muurin vain vahvistua ja vahvistua, nyt ei enää itsekään osaa rikkoa sitä, ei edes kurkistaa ulos. On täysin sokea kaikelle muulle, paitsi oman muurinsa sisällä olevalle pimeydelle, tuskalle ja katkeruudelle. Enää ulkoa ei pääse valonpilkahdustakaan hämärään valtakuntaansa, enää ei voi valita, haluaako valoon vai pimeyteen, sillä valitsi pimeyden ja se hänet. Sitä katuu taatusti koko loppuelämäni. Älä sinä tee niin, älä tee jotain, jota joudut katumaan koko loppuelämäsi, joka tappaa sinua hitaasti sisältäpäin.

Et voi koskaan löytää ihmistä, joka auttaisi sinut jaloillesi, jos muurisi ehtii kasvaa niin vahvaksi, ettet itsekään osaa särkeä siitä. Huudat vain tuskaasi ja kaipuutasi kivisille, kylmille seinille ja huomaat, että olet itse luonut illuusion, johon olet jäänyt vangiksi. Silloin sinä kadut, usko minua. Ehkä satutat itsesi jos menet ulos, mutta rikkomalla muurisi voit myös löytää ihmisen, joka auttaa sinut jaloillesi. Ei voi koskaan tietää, mitä elämä tuo eteen, jos ei uskalla ottaa riskejä.

Ole niin kiltti, älä vajoa pimeyteen. Valitse oma tiesi, kulje ylöspäin. Tee se edes minun vuokseni, yritä edes. Ole niin kiltti, pyydän sinua vain yrittämään. En tahdo, että sinusta jää jäljelle vain tyhjä kuori ja katkeruus, tuska ja pimeys sydämen ja sielun tilalle. En tahdo, että kuolet sisältä. Sinun täytyy uskaltaa elää, valita oma tiesi. Vain niin voit päästä valoon.

Kävelisin sun taakse, kietoisin kädet ympärille, suukottaisin niskaa ja kertoisin, kuinka paljon välitän. Silittäisin hiuksia, suukottaisin poskea, rakastaisin lujemmin kuin kukaan koskaan. Katsoisin silmiin, sipaisisin ylähuulta ja nauraisin pehmeästi. Koskettaisin kevyesti, painaisin pään rinnalle, veisin käden lantiolle, sulkisin silmät. Tuntisin oloni turvalliseksi, kuulisin hengityksesi ja tuntisin sydämenlyöntisi vasten omiani. Suukottaisin pehmeästi kaulaa, kutittaisin mahasta ja kehräisin korvaan, olisin kuin kissa. Työntäisin kädet hiuksiisi ja pörröttäisin, kutittelisin omalla hiustupsulla kiinni olevia silmäluomiasi, saisin sinut nauramaan. Olisin iloinen, koska sinäkin olisit.

Suutelisin hellästi, koskettaisin kielellä alahuulta, vetäytyisin pois, halaisin lujasti. Toivoisin, että välittäisit minusta, kuiskisin korvaasi rakkauden sanoja, saisin sinut hymyilemään vasten kaulaani. Kertoisin tarinoita tytöstä ja pojasta, välillä silittäisin hiuksiasi, niskaasi, poskiasi, sipaisisin kevyesti huuliasi. Suutelisin poskea, kaulaa, nenää, niskaa ja lopulta huulia. Suutelisin kuin olisin kuolemassa, kuiskaisin vielä korvaasi ”rakastan”, avaisin silmäni ja tulisin pois haavemaailmasta, en näkisi sinua enää, en tuntisi lämpöäsi. Kuiskaisin ilmaan rakastan ja toivoisin, että joskus vielä välittäisit minusta kuten minä sinusta. Vuodattaisin viimeisen kyyneleen, huokaisisin värisevästi, sulkisin silmäni ja nukahtaisin yksin.

Olen aina kuvitellut olevani
se leijona,
joka ylpeänä
astelee muiden väistyessä tieltä.

Olen aina kuvitellut olevani
se gepardi,
joka pakenee maailmaa
tuulennopeudella.

Olen aina kuvitellut olevani
se vuoripeura,
joka meinaa tuhannesti pudota
onnistuen kuitenkin välttämään sen.

Olen aina kuvitellut olevani
se tiikeri,
joka osaa piiloutua jopa itseltään.

Nyt saan huomata:
olen vain pieni perhonen,
jota tuuli riepottelee
täysin vailla omaa tahtoa.

(c) paperisiipi