IRC-Galleria

Nyt on vuoden eroprosessi takana, kylmältähän se tuntuu ja kuulostaa, mutta koko reilun vuoden seurustelusuhde tuntuu olleen ainaista valmiutta eroon. Kun on yhdessä, haluaa uskoa että olemme yhtä, olemme ME. Mutta entäs kun jo syyt alkaa seurustella ovat väärät, entäs kun ympäristö sanelee liikaa? Juu, silloin pitäisi ymmärtää, ettei siitä mitään tule. Jälkiviisas on helppo olla, jälkeenpäin sen huomaa, ettei siinä ollutkaan järkeä.

Ei kaikessa järkeä ole, joskus sitä sitten voikin ihmetellä miksi silloin toimi niin tai näin. Mutta sehän oli eilen tai toissa vuonna, mennyt mikä mennyt ja silloin tehtiin niin. Tänäpäivänä voi toimia toisin, menneeseen et kyllä enää millään vaikuta. Oli siinä jotain hyvää, oli siinä läheisyyttä, oli siinä kumppanuutta. Niitä voi muistella, ei kannata muistaa niitä ikäviä asioita. Riitoja, vihastumista, itkua ja pahaa mieltä. Eikä ero oo mikään maailmanloppu, ei tässä tilanteessa se oli ainut oikea ratkaisua. Se oli hyvä asia, se joka vapauttaa ja antaa mahdollisuuden uuden ajan alkaa.

En minä sure tätä eroa, ei minähän se olin jättämässä. Yhteisymmärrys, lopullinen sinetti sille mitä vuosi melkein on aiottu. Nyt sen onnistui tekemään ja nyt voi olla onnellinen. Jännä miten ihmissuhteet ongelmallisia ovat, jännä miten sitä on vaikeaa jättää. Nyt on kuitenkin hyvä olla, kun välimatkaakin on tarpeeksi ja kuitenkin aina ollaan erillään oltu toisistamme tunne tasolla. Toveruutta voisin sanoa sen olleen, halua olla toisen kanssa, ilman suuria tunteita. Toisen kanssa hengailua, ettei yksinäinen tarvitse olla. Kaksin aina kaunihimpi sanotaan, mutta taitaa se parempi olla yksin kun väkisten kaksin. Meidän valintoja kuitenkin oli nyt näin, meidän elämistä siinä lähinnä oli kyse kuitenkin lähinnä.

Tän piti vaan mennä näin, eikä se nyt sinällään harmita. Eihän tässä vahinkoa sattunut, ei tää vuosi nyt mitään tuskaa ollut. Ihan mukavaa aikaa, omilla mausteillaan. Nyt vaan tästä mennään eteenpäin, uusia tuulia kohti ihan hyvällä mielellä. Voin hymyllä muistaa menneen vuoden, mutta voin hymyssä suin jatkaa tulevaankin ilman maailman romahtamista. Onhan tässä muutosta elämään tullut muutenkin kun tänne Saksaan lähti. Et täällä mä sit seikkailua jatkan, kattoo palaanko ollenkaan Suomeen enää jos jonkun täällä tapaa, sitä ei ikinä tiedä.

Elämää, eikös?