Vaelsin suoraan pedon sydämeen kuullessani lähiöiden kaiut kuun kannattelema. Minä todella leijuin näppäimistön yläpuolella kun kirjoitin tuon. Säihkyni vihreän valon sokaisemana minä luon kuvioita. Mutten sellaisia kuvoita joiden tekeminen olisi ikuisuus. Toin kuviot sylistäni välimeriin jotka annoin aaltoilla sydämeni valtavien sykähdysten tahtiin. Kaikki aallot olivat erilaisia. Yksikään ei jäljitellyt edellistään. Loistin avaruudessa jonka ulottuvuudet olivat niin sanoinkuvaamattomat että minä tunsin itseni vaipuvan noihin kammottaviin mittasuhteisiin joita aivot eivät enää käsittäneet. Pyörin kuperkeikkaa alas laiturilta syvyyksiin joista en edes kehdannut palata takaisin, elin liian varmasti ollakseni hupenemassa. Käännyin taakseni ja näin huomaamattomat kellukkeet joista roikkui säikeitä tuhansista muistijälistäni, se oli harhaa, se oli pelkkää leikkiä ja toivottomana istuin paratiisin portaille lausumaan sanoja. Tarinani valui vuolaasti sieluni yliläikkyvästä astiasta minkä varrella loin tienviittoja jokapuolelle mahdollisuuksistani. Vannoin valitsevan oikein ja minusta tuntui kiimaiselta tehdä se. Seksi teki minusta naisen joka kärventyy sulossa, nyt, minä kärvennyt sulossa jatkuvasti kiehtovuudessani. Lentävä kiehtovuus kiertelee kuunvalon kanssa sisuksistani ilmapiiriin.
Uimme sinisessä valossa ja minä uin ihohuokosesta tilavuuteen minkä ei kuuluisi normiston mukaan edes tanssia sillä tavalla kuin minä näin sen tanssivan. Muukalaiset osuivat silmiini sillä sekunnilla, en muistanut nähneeni mitään vastaanvanlaista kunnes ymmärsin sen olevan kasvot. Kasvot, jotka tunsin tietäväni. Tuo tieto oli rakkautta. Uin yhä kohtalokkaammin kunnes löysin tien kolkkoon mutta kahlitsevaan tilaan jonka syövereistä näytti pilkottavan kylmää valoa. Tuon ihanan huokauksen minä olin tuntenut ennenkin, se oli huokaus jonka vilpittömyyttä en koskaan epäillyt tilanteesta joka varjosti selkärankaani tuona kuninkaallisena päivänä. Kaikki tietoisuuteni oven takana rytmittyi, hyökyaallot pirstoutuivat verkkokalvoni taakse tekemään jotain mullistavaa. Piileskelevä tuhottomuus, ounasteleva onni kaunistelivat peilin edessä. Pelkoni heikkoudesta viilsi kurittomasti, minä lakkasin juoksemasta hetkeksi ja hengitin. Hengitin ilmaa joka maistui kärventyneeltä paahtoleivältä joka ei ainoastaan lentänyt jättimäisen aivopuuropadan sisuksista vaan lävähti maailmankaikkeuden kostean rämeikön läpi ohittaen ontelot jotka pitävät planeettoja pinnalla. Musta aine ei pelkästään koskettanut jokaista atomia, se myös halkaisi jokaisen kahteen koettaakseen luoda uusia ulottuvuuksia. Mikään näistä suunnitelmista ei toiminut ja galaksi säilyi surisevana ja onttona. Ei pitkään kunnes suunnattomat koruttomat lennokin alkoivat valloittaa alaa.
Yksikkään transsini ei vaivautunut jäädä kotiin uinumaan. Ne olivat nousseet pystyyn ja alkoivat kiemurrella ihoni pinnalla, tiesin sulavani nopeasti, joten keksin lyöttäytyä saatanoiden joukkoon, mitkä paljastuivatkin ihmeellisiksi harjoittajiksi. Nousin heidän siivilleen ja katsoin maapalloa. Surkea pallo välähti silmilleni, se tuli valonnopeudella saavuttaen jokaisen soluni, väistin hämmästystä ja löysin järkytyksen. Jätin sen elämisen varrelle, oli aika nousta kellotornia pitkin tähtiin jotka sijaitsivat nenänpäässäni. Raavin ne tiehensä ja liimasin siihen tarran jossa luki monia asioita koskien sen hetkistä tilannettani. Aivokemiani yhtyivät murjottavaan kuoroon. Lakaisin heidän silmiltään hieman pölyä mutta se sai koko kuoron näyttämään vielä murheellisemmalta. Imeydyin kynttilään ja samaistuin jokaisen liikkeeseen jota se teki hengitykseni vaisun puhelluksen myötä. Värit alkoivat muuttaa muotoaan ja kuulostamaan sekaisilta. Ääni oli kuin vastakatkenneen sähköjohdon itkua. Tukin korvani sementinpalasilla jotka noukin viereltäni maasta. Havaintoni kynttilästä muuntui. Valtameri porautui alleni ja luiskahdin takaisin kuulle. Aivastin kuulle muutamia sanoja joita muistellessani tunnen kihelmöintiä huulissani. Olin kertonut tunnustukseni kuunpinnalle. Mikään ei vaikuttanut enää niin suurenmoisesti. Oli kuin sata valasta olisi nousseet vedestä jättäen valtavan paineen veteen ja minä upposin jalat edellä kohti vääjäämättämyyttä. Vajoamisen merkityksenä oli selkeästi vaipumiseni vielä korkeimpiin jalaksiin universumin takaseinällä. Pelkäsin jumalattomasti kiivetessäni tuota matkaa. Mustan massan keskellä kohoili matoja joiden kielestä en saanut selvää. Ääni oli kutsuvan kummitteleva. Nahkani puski väreitä ja kohottivat lihaani hiukan. Astuin askeleita kunnes saavutin universumin reunan. Loikkasin tuntematta minkäänlaista epäilystä ja katsoin itseäni atomitasolla. Tanssivana energiavirtana oivalsin silmieni olleen täysin väärässä paikassa. Näköni ei ollut ainoastaan huono mutta olematon. Maailma toimisi yhtälailla jos puolet maailmasta olisi lääketieteellisessä merkityksessä sokea. Vaihdoin sävyä bongorumpuun ja totesin maailmani räjäyttävän minut vielä. Galaktinen minä oli yhtynyt itseensä kiehnäytyen ympärille orgastisesti täydentyen kokemukseen.
