IRC-Galleria

Yritän saada pääni kestämään joka päivä, sillä peilikuvat eivät itke. En tunne itseäni tutuksi kuka olen, ei kukaan muistakaan tiedä kuka on mutta minä vielä vähemmän, vai..? Luulen kuvittelevani kaiken ja ehkä en eläkään täällä enää nytkään. Ehkä olen jo mennyt, viimeisellä junalla etkä sinä jäänyt odottamaan, et maihareissa, et punaisissa tanssikengissä, et keltaisissa tennareissa. En jää tänne enää kauaksi aikaa, sillä kun aika kuluu loppuun minä kärsin ja kidun, kuin mennikäinen kärsii katsoessaan päivänsädettä. En voi unohtaa, sillä päivänsäde on niin kaunis, niin kaunis, että sattuu. Sattuu niin paljon.

Päivänsäde oli huora joka asui naapurissani. Sillä oli aina paljon meikkiä, tummat silmät kuin villihevosella ja arpi jonkun puukosta poskessa. Minä rakastin Päivänsädettä. Päivänsäde oli kaunis, todella kaunis lyhyessä hameessaan tai kireissä housuissaan, liian korkealle nousevassa tai avokauluksisessa paidassaan. Päivänsäteellä oli kauniit, valkoiset kihartuvat, kuluneet hiukset. Kuluneet kaikesta värinpoistosta. Päivänsäteen hiuksissa oli vaaleansinistä, sellaista pastellisinistä mistä en ole koskaan oppinut pitämään. Mutta minä rakastin Päivänsädettä, jokaista hiuskiehkuraa, arpea, katsetta, rakastin kuin kalpeaa aamunkoittoa alkukeväästä. Minä rakastin niin paljon, että sydämeni pakahtui ja särkyi aina kun näin hänet sen sanomalehtilaatikon vieressä tupakka suussa. Vaaleanpunaisiksi punatut huulet imivät tupakasta savukiehkuroita, ulos sisään ulos sisään hän hengitti, hengitti niin siinä hetkessä, miten minä en koskaan osannut. Hän odotti seuraavaa mustaa mersua, joka pysähtyisi ikkuna auki viereensä, ja pyytäisi takapenkille.

Minä ajoin usein Päivänsäteen ohi autollani, joskus jarrutin tämän luokse. Minulla ei ollut mustaa mersua ja Päivänsäde ei koskaan tullut takapenkilleni istumaan. Minulla oli aina tummanvihreä jokin, joka oli koottu eri osista. Luulin joskus, useinkin näkeväni pienen helpotuksen Päivänsäteen villeissä silmissä, kun jarrutin. Se ei koskaan tullut autoni takapenkille, enkä koskaan pyytänytkään. Toivoin, toivoin aina niin kovin, että Päivänsäde olisi ymmärtänyt, avannut oven ja istunut vaikka viereeni pelkääjän paikalle. Olisin vienyt hänet pois tästä kaupungista, joka tappaa unelmia ja murskaa haaveita kuin isot pojat hiekkalaatikoilla pienempien hiekkalinnoja. Minä aina rikoin muiden hiekkalinnat, sillä omani oli hienoin. Minun oli aina se kaikkein hienoin.

Mutta koskaan, koskaan ei Päivänsäde huomannut minua, se huomasi vain ne mustat mersut ja niiden kasvottomat miehet, vaikka olisin halunnut, että Päivänsäde katsoo vain minua, minua vain minua. Ja eräänä päivänä Päivänsäde ei ollut enää siinä. Eikä seuraavanakaan. Enkä pystynyt seuraamaan jalanjälkiä, en auton jälkiä, vaikka olin mielessäni luvannut seurata häntä maailman reunalle ja vaikka ylikin siitä.
Ja nyt...

Pöydällä oli enää viimeisiä puruja polttava tupakka.