Mut mä en juokse, en ees kävele tai ryömi. Mä vaan oon, pienessä mytyssä, maassa, kuin hakattuna mut en kumminkaa. Sä tiiät, että mä pelkään pimeää ja tätä paikkaa; sä tiiät mitä mä pelkään JA SILTI SÄ JÄTÄT MUT TÄNNE YKSIN!
MÄ VIHAAN SUA! MÄ VIHAAN SUA NIIN PALJON!
..mut mä tiiän et mä en tuu ikinä vihaamaan sua tarpeeksi päästääkseni irti. Ja mä vihaan siksi itteäni, tätä kehoa, näitä huulia, sormia, pohkeita, käsivarsia, arpia, silmiä, kasvoja.. Kaikkea, mitä musta on jäljellä. Mä vihaan niitä viivoja käsivarsissani, joista voi lukea musta jotain - niiden avulla mut vois toimittaa suoraan avohoitoon ja siitä mahollisesti suljetulle ja sä tiiät sen. Mä vihaan mun silmiä jotka vaihtaa väriä, ja mun tunnetiloja nopeemmin kuin mä tajuankaa. Mä vihaan mun huulia, ku niistä valuu verta, ku ne ei sano mitään mitä pitäisi, ja kun ne kertoo valheita; makeita, hunajalla valeltuja sokerireunasia valheita. Ja eniten mä vihaan mun huulissani sitä, että mä menin sanomaan sen r-sanan. Mä vihaan sitä sanaa. Ja tätä tunnetta.
Mä en osaa enää hengittää kunnolla. Mun selkä on liiankin kaareva, se painaa mun keuhkoja. Mua yskittää, yskittää ja mun ääni lähtee. Mä puren mun sormeni ihon rikki, palan pois, luun rikki. Mä haluan tuntee ees jotain, VITTU ANTAKAA MUN TUNTEE EES JOTAIN.
Ja mä kirjotin pelosta, niin paljon siitä pelosta minkä mä kohdistan suhun. Minkä sä tuot mulle. Minkä sä joskus aiheutit.
Tää ei oo minä, ei koskaan. Tää on se henkilö, joka joskus oli sun. Ja sä rikoit sen. Etkö sä tajuu, SÄ RIKOIT SEN.
"PELKO
Sillä aamu ei tule, ei koskaan.
Ahdistus. Tunne puristaa mut kasaan, rikkoo mut täysin ja murskaa mun sisälmykset – ainakin melkein. Oikeesti mä vaan istun pienenä myttynä mun sängyllä, ku kynttilänvalo valasee vähän mun huonetta. Mut vaan vähän, koska kattovalo varmaan tappais mun silmät. Tai en tiiä. En oo koittanu.
Katsaus tilanteeseen;
Minä, ja pelko huomisesta. Huomenna on koulua, jossa pitää nähdä ihmisiä. Ihmisten näkeminen on hankalaa, koska siellä on henkilö, joka hajottaa täysin. Rikkoo pelkällä katseellaan. Henkilö, jonka ajatukset ovat kiellettyjä, sellaisia joita en saisi kuulla – sillä minä etsin niistä aina itseäni ja haluan kuulla itseni niissä lauseissa; vaikka eniten pelkään sitä, että kuulen nimeni hänen huuliltaan.
Hän, se henkilö joka saa mut hajalle, vaikka mä olenki jo rikki. Miten ihmine voi olla rikki? Mä en tiiä, mut en kyllä voi sanoo, et olisin kovin ehjäkää. Et säkään oo ja se pelottaa mua. Oonko mä rikkonu sut? Mä en koskaan ees koskenu suhun, kuin vaa hipasten. En mä oo halunnu satuttaa sua. Mä pelkään itteeni. Mitä mä aattelen ees?
Hiljaisuus on käsinkosketeltavaa, ainakin siinä kynttilänvalossa. Olemattomat katseet ovat lukkiutuneet minuun ja minä pelkään yksinäisyyttä, että muita ihmisiä. Pelkään, pelkään, pelkään, pelkään pelkäämistä – pelkoa, sitä että pelkään, sinua.
Sinua ja sinun hiljaisuuttasi. Minun hiljaisuuttani. Sanoja mitä pitäisi sanoa, mutta kumpikaan meistä ei sano niitä. Koska minä pelkään sinua, pelkään sitä kuinka satutat minua ja katkaiset selkärankani ja murrat luuni.
Mä puren mun sormeen haavan. Mä huutaisin, jos en tietäis, että jokanen perheenjäsen heräis siihen ja kysyis multa et mikä mulla on. Mä en tiiä mikä mulla on, mulla ei ole ees sua, mut sä oot silti se joka vie mun yöunet, mun ruokahalun ja laittaa mut tuntemaan kylmänkuumaa – likaa joka ei lähde pesemälläkään. Ja mua pelottaa tavata sut, mua pelottaa niin paljon.
Aamu ei nouse vielä, mutta yökin on lopussa. Tämä on aikaa joka on anonyymiä jaksoiltaan – tunteja joita ei ole oikeasti olemassa, joiden aikana voi olla vielä hetken rauhassa, pelätä, huutaa, itkeä.
Mutta minä vain pelkään; en huuda, en itke, en naura, en mitään. Olen hiljaa, ja puren sormeni haavoille, kieleni poikki ja puhkon silmäni, etten näkisi sinua.
Mutta tiedän, tiedän, että huominen koittaa liian nopeaa ja minun on noustava ylös, jaksettava, puettava päälleni rooli ja esitettävä vahvaa. Voin toivoa ettei kukaan tajua katsoa minua tarkkaan ja huomaa vapisevia käsiäni, kun tunnen sinun silmiesi taas katsovan tarkkaan lävitseni.
Ja minä hajoan."
(c) Sasse, viitteitä elämääni ja pelkoteksti kertoo n. vuoden takaisista tapahtumista