IRC-Galleria

Kun sade lyö ikkunaa vasten, ja ulkona hämärtää, niin suojelusenkeli lasten ei luotasi etäälle jää. Kun ilta on pimeimmillään, kuu pilven taa piiloutuu. Kun uni ei saapuisi millään, hän luoksesi laskeutuu ja hämärän hiljaisuuteen hän rauhaansa hengittää. Hän laskeutuu levottomuuteen, hän vierelles valvomaan jää. Niin lähellä taivas on maata, niin lähellä sydän lyö. Ei enkeli uupua saata, niin lämmin on ilta ja yö.

Jumala, kasvat maasta

nouset lehtien suoniin

kovien runkojen kautta



Sinun rantamutaasi

minä olen kahlannut iät ja ajat

kauhonut kyynärvarsin sormin

- enkä sen vertaa päätäni ylentänyt



että olisin järven nähnyt.







-Marianna Kalliola-

Lapsia me olemme loppuun asti
Kynttilät käsissä
me kuljemme pimeitä teitä
ja pimeys ympäröi meitä
Hämmennys silmissä
me kuljemme totuuden teitä
ja totuus pakenee meitä
Yksin kuljemme
kaukana kaikista teistä
eikä kukaan ohjaa meitä
Lapsia me olemme loppuun asti
Odotamme ihmettä, petymme
itkemme ja unohdamme
Kutsumme yhtä yksinäistä
hiutaletta talven lumeksi
Lapsia me olemme loppuun asti,
kuljemme kynttilät käsissä,
hämmennys silmissä,
näkemättä tietä liekiltä

- Tommy Tabermann -

Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa,
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on.

Minä nytkin merelle katson.
sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
se laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin.

Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen jälkiä mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein...
minä niitäkin rakastin.

Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulen leyhkät
ja laineet sieluttomat.
~ Oiva Paloheimo ~

Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa.
Imin mullasta voimaa unessa autuaassa,
minun teräni hehkuen kohosi aurinkoon.
Niin tuli pohjatuuli
ja repäisi kukkani irti,
niin tuli myrskytuuli
ja tempasi juureni pois.
Ilmojen pyörteissä nousin, vaivuin
vavisten, nääntyen, kauhua täynnä,
mutta en sammua voinut.
Mihin tuuli on varteni viskannut,
olen juurtunut uudelleen,
tuhat kertaa kuoleman jälkeen
olen kukkinut uudelleen!

Minun levätä missään ei anna maa,
sade varttani lyö, vilu vapisuttaa,
joka tuulen henkäyksessä
minun kukkani vaikeroi.
Mutta ajasta aikaan muuta en voi
kuin rakastaa, vain rakastaa
maan ihmeellistä multaa,
ja myrskyn ulvontaa.
Niin kesken kuolemankamppailun
näen äkkiä kirkkauteen:
säde auringon lävitseni syöksähtää
tulivirtana uudelleen,
tuhat kertaa uudelleen!
Minä en voi sammua milloinkaan.
Minä, murtunut, huudan pauhinaan:
Ole kiitetty, korkea Jumala,
joka loit tämän taistelun maan.

-Saima Harmaja-

Niin kuin meri on ihmisen elämä,
tyynet ja myrskyt siinä vaihtelevat ja
vaahtopäiden vaimentuessa
kimaltelee aurinko kirkkaampana kuin koskaan.

Uljaasti ja täysin purjein on
elämän merelle uskallettava mennä,
sillä kootuin purjein satamassa lepäävä laiva on
vain surullinen sivustakatsoja
elämän suuressa seikkailussa.

Kun laiva uppoaa, on lähdettävä uimaan ja
unelmien upotessa on
pakko etsiä pohjaa jalkojensa alta.
Päästyäsi rannalle
ala rakentaa uutta laivaa ja
etsiä uusia unelmia.
Haaksirikosta voit vielä
hengissä selviytyä,
sillä elämä ilman unelmia
ei ole mitään elämää.

Tuhkan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen.
Sitä liekit söi,
sen puhdisti tuli
ja itse kuolema takoi sen.

Niin elämä; aseillas raskaimmalla
LYÖ, ISKE!
Enään en murtua voi.
Minun sydämeni helisee
moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt,
sitä syvemmin se soi.

-Saima Harmaja-

Hiljaisuus ja tyytyväisyys
ovat kaiken ytimessä
metelin ja
kiireen
jännityksen ja kauhujen alla

Olen kuulut ryhävalaiden laulun

ja kävellyt macchu picchun muureilla.

olen maalannut ikävästäni taulun ja

saanut viestejä tuulelta.