IRC-Galleria

Äiti kertoisitko? Olen kuusivuotias ihminen jo niin, että äiti kertoisitko mistä meidät lapset on tehty?

Olen tarhan tädiltäkin kysynyt, hän on minulle vainhymyillyt ja talkkarikin on hämmästynyt, he sanovat:

odotahan nyt.Naapurin pihalla kerrottiin että pienet lapset on tehty niin, että vettä ja jauhoja sotkettiin ja taikina lapseksi muovailtiin. Sen jälkeen uunissa paistettiin ja sitten vaan elämään käskettiin.



Äiti tehdäänkö lapsia niin? Äiti voiko tällaista pientä lasta tehdä lehmän pienestä vasikasta,

jos karvat vain ottaisi pois? Ei antaisi lupaa ammumaan vaan käskisi sanoja sanomaan ,

pyytäisi pottaan pissaamaan ja kahdella jalalla kulkemaan.



Äiti, voiko pelto tai kasvimaa ihmisen taimia kasvattaa,

kuten porkkanaa, heinää tai muuta.

Miten taimet vauvaakin pienemmät,

pellon mullassa pärjäävät kun siellä madot ja jyrsijät,

sekä sateet ja tuulet myrskyisät.



Jos minut on tehty sairaalassa tai tehtaassa lapsia valmistavassa,

niin mistä rakennusaineet saivat ?

Mistä lämmön laittoivat ruumiiseen, miten jalkani saivat liikkeeseen,

mistä huono olo kun tuhmasti teen,mistä itku kun sattuu varpaaseen?



Lapseni, pieni olet vielä ymmärtämään mutta väärin teen jos ääneti jään joten rakennusaineesta kerron:

Se on ainetta kultaakin kalliimpaa,sitä ei rahalla ostaa saa.

Ei kasvata meret, ei metsät, ei maa silti jokainen voi sitä omistaa.

Taivaan Isämme kultaisin meille lahjoitti paketin joka sisältää rakennuaineen.

Käyttöohje on yksinkertainen ;käytä ainetta tuhlaillen,

sitä säilytä lämmössä sydämen, koska vihalle se on allerginen.

Se on rakennusainetarvikepakkaus jonka päällä on teksti Rakkaus.

Tästä sinutkin lapseni tehtiin. Siitä miljoonat lapset on valmistettu.

Siitä kaikki kaunis on rakennettu. Siitä onni on koteihin asennettu.

Sen avulla paha on karkotettu.

Ruislinnun laulu korvissani tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;



mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Kun sade lyö ikkunaa vasten, ja ulkona hämärtää, niin suojelusenkeli lasten ei luotasi etäälle jää. Kun ilta on pimeimmillään, kuu pilven taa piiloutuu. Kun uni ei saapuisi millään, hän luoksesi laskeutuu ja hämärän hiljaisuuteen hän rauhaansa hengittää. Hän laskeutuu levottomuuteen, hän vierelles valvomaan jää. Niin lähellä taivas on maata, niin lähellä sydän lyö. Ei enkeli uupua saata, niin lämmin on ilta ja yö.

Jumala, kasvat maasta

nouset lehtien suoniin

kovien runkojen kautta



Sinun rantamutaasi

minä olen kahlannut iät ja ajat

kauhonut kyynärvarsin sormin

- enkä sen vertaa päätäni ylentänyt



että olisin järven nähnyt.







-Marianna Kalliola-

Lapsia me olemme loppuun asti
Kynttilät käsissä
me kuljemme pimeitä teitä
ja pimeys ympäröi meitä
Hämmennys silmissä
me kuljemme totuuden teitä
ja totuus pakenee meitä
Yksin kuljemme
kaukana kaikista teistä
eikä kukaan ohjaa meitä
Lapsia me olemme loppuun asti
Odotamme ihmettä, petymme
itkemme ja unohdamme
Kutsumme yhtä yksinäistä
hiutaletta talven lumeksi
Lapsia me olemme loppuun asti,
kuljemme kynttilät käsissä,
hämmennys silmissä,
näkemättä tietä liekiltä

- Tommy Tabermann -

Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa,
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on.

Minä nytkin merelle katson.
sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
se laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin.

Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen jälkiä mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein...
minä niitäkin rakastin.

Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulen leyhkät
ja laineet sieluttomat.
~ Oiva Paloheimo ~

Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa.
Imin mullasta voimaa unessa autuaassa,
minun teräni hehkuen kohosi aurinkoon.
Niin tuli pohjatuuli
ja repäisi kukkani irti,
niin tuli myrskytuuli
ja tempasi juureni pois.
Ilmojen pyörteissä nousin, vaivuin
vavisten, nääntyen, kauhua täynnä,
mutta en sammua voinut.
Mihin tuuli on varteni viskannut,
olen juurtunut uudelleen,
tuhat kertaa kuoleman jälkeen
olen kukkinut uudelleen!

Minun levätä missään ei anna maa,
sade varttani lyö, vilu vapisuttaa,
joka tuulen henkäyksessä
minun kukkani vaikeroi.
Mutta ajasta aikaan muuta en voi
kuin rakastaa, vain rakastaa
maan ihmeellistä multaa,
ja myrskyn ulvontaa.
Niin kesken kuolemankamppailun
näen äkkiä kirkkauteen:
säde auringon lävitseni syöksähtää
tulivirtana uudelleen,
tuhat kertaa uudelleen!
Minä en voi sammua milloinkaan.
Minä, murtunut, huudan pauhinaan:
Ole kiitetty, korkea Jumala,
joka loit tämän taistelun maan.

-Saima Harmaja-

Niin kuin meri on ihmisen elämä,
tyynet ja myrskyt siinä vaihtelevat ja
vaahtopäiden vaimentuessa
kimaltelee aurinko kirkkaampana kuin koskaan.

Uljaasti ja täysin purjein on
elämän merelle uskallettava mennä,
sillä kootuin purjein satamassa lepäävä laiva on
vain surullinen sivustakatsoja
elämän suuressa seikkailussa.

Kun laiva uppoaa, on lähdettävä uimaan ja
unelmien upotessa on
pakko etsiä pohjaa jalkojensa alta.
Päästyäsi rannalle
ala rakentaa uutta laivaa ja
etsiä uusia unelmia.
Haaksirikosta voit vielä
hengissä selviytyä,
sillä elämä ilman unelmia
ei ole mitään elämää.

Tuhkan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen.
Sitä liekit söi,
sen puhdisti tuli
ja itse kuolema takoi sen.

Niin elämä; aseillas raskaimmalla
LYÖ, ISKE!
Enään en murtua voi.
Minun sydämeni helisee
moukarin alla,
mitä kipeämmin lyöt,
sitä syvemmin se soi.

-Saima Harmaja-

Hiljaisuus ja tyytyväisyys
ovat kaiken ytimessä
metelin ja
kiireen
jännityksen ja kauhujen alla