Nyt on kuulkaas tytöt ja pojat niin, että minä olen vihdoin ja viimein aloittanut uudestaan rakkaimman harrastukseni eli ratsastuksen. Viisi vuotta ehti kulua (miten se aika vilahtikaan ohi niin nopeasti?!) siitä, kun viimeks köpöttelin hevosen selässä. Syy siihen oli, että silloinen ylläpitoponini muutti hieman hankalan matkan päähän ja opiskelukiireet tupsahtivat siihen vielä kaupan päälle.
Ja voi miten oonkaan kaivannut ratsastusta, tallielämää ja ihan vaan hevosen tuoksua! Kymmenisen vuotta hevostelu kuitenkin kuului mun elämään. Vuosi vuodelta kynnys jatkaa ratsastusta kasvoi korkeemmaks ja tunsin jotenkin pudonneeni koko tallimaailmasta. Kolme viikkoa sitten päätin ettei homma voi enää jatkua tähän tapaan, otin itseäni niskasta kiinni ja varasin tunnin.
Voin kertoa, että tuntui himppasen verran epätodelliselta istua taas satulaan. Niin kauan olin siitä haaveillut ja manannut omaa saamattomuuttani jatkamisen suhteen. Ekalle tunnille mulla oli kaksi tavoitetta: 1. Päästä itse satulaan edes kohtalaisen sulavasti ja 2. Olla tippumatta heti alkukäyntien aikana. Molemmat tavoitteet saavutin (ja pysyin kyllä selässä ihan koko tunnin :D)
Nyt rupee onneks vanhat asiat muistumaan mieleen ja oon niin äärimmäisen onnellinen, että uskalsin uskaltaa ja ryhdyin oman elämäni herraksi.
Nyt oon päättänyt, etten tätä enää ikinä lopeta. En vaikka mikä olis!