IRC-Galleria

This is syyskuu. Aurinko paistaa, ja on kylmä. Aamupäivä meni kohtuu nopeasti, mutta tässä vaiheessa tökkii taas niin kuin mannapuuro. Näin tänään aika ison koiran. Lapuan rautatieasema sulkee ovensa syyskuun lopussa. Hoplaa hoplaa lippuja ostamaan.

Nääntää. Olisinko minä näätä. Kyllästynyt mopoautoihin. Seinäjoella lauantai-illan venetsialaiset olivat aavemaiset, vaikka minä en niitä nähnytkään tai ehkä juuri siitä syystä, hah. Millään ei jaksaisi raahautua ylimääräisiin paikkoihin töiden jälkeen, siis kuten esimerkiksi postiin tai kauppaan tai vessaan. Mulla on tikku sormessa. Huomasin sen vasta tänä aamuna, vaikka se on voinut olla siellä jo kaksikin päivää. Joku lehti on kääntynyt elämässä, mutta mä en oo ihan varma siitä mikä lehti se on ja miten se lopulta vaikuttaa mun elämään. Meiltä puuttuu löylykauha ja saunakiulu vai mikä se on. Postiauto pliis tule hakemaan.

Vielä tunti. Yleisurheilutreeneissä kymmenen vuotta sitten yritettiin olla positiivisia, kun sanottiin vielä-sanan sijasta aina "enää". En mä muista muuttiko se elämää, mutta se oli jotakin muuta kuin valittamista; se kulutti aikaa ja sai kaiken tuntumaan kevyemmältä. Täällä moni asia on raskasta, paitsi kahvitauot ja erityisesti ruokatauot, jos niitä pääsee viettämään rakennuksen ulkopuolelle. Keikoilla aika voisi rientää toisinaan huomaamatta, mutta toimistossa tunnen aina oloni vangituksi ainakin yhden kehon verran. Pakko käydä kaupassa tänään. Päätin sen äsken.

-Suuse-

Perjantai. Mä olen ostanut oikean päiväkirjan. Se makaa ehkä olohuoneen sohvapöydällä en mä tiiä en mä ole sitä vahtinut.

Viime yönä oltiin virallisesti jo muutettu. Mun kamaa on siellä täällä ympäri Ruhankylää, mutta ehkäpä se sieltä aikanaan uuteen kotiin kulkeutuu. Kummallista kutsua kodiksi jotakin sellaista paikkaa, joka ei ole sama paikka kuin synnyinkoti. Synnyinkoti tilee aina olemaan jonkinlainen koti kodin varsinaisessa merkityksessä, mutta nyt mä alan jo ymmärtää mitä tarkoittaa sanonta: koti on siellä missä sydän on. Kullan kainalosta on ihana herätä aamuisin. Tästä lähtien mä saan herätä siitä joka aamu yhteisessä kodissa, jossa me molemmat asutaan.

Mä olen aika varma siitä, että kahden tunnin sisällä mä tulen nääntymään nälkään ellen mä sitä ennen saa suuhuni jotakin syötävää. Palkka on maksettu tilille, ja aamulla jo ennen kymmentä mä ehdin suorastaan säikähtää sen valtavaa suuruutta. Sussu ei osaa matikkaa. Sussu laskee palkkansakin alakanttiin joka kuukausi.

Tänään mennään mattokaupoille. Vielä puolitoista tuntia töissä ja kahdelta kotiin. Aurinko meni juuri pilveen. Sisätiloissa poolopaidassakin on kylmä, mutta se lienee johtuvan ilmastoinnista eikä siitä, että ulko-ovi olisi auki tai että poolopaitani olisi sekundatavaraa. Tänään pitää muistaa ladata kamera huomista keikkaa varten. Työpöytä muistuttaa taas pienoismallikaaosta, vaikka minä en ole täällä ollut kuin vasta kolme päivää putkessa; ennen sitä ehdin olla kesälomalla hurjan viikon. Syksyllä alkaa kandidaatintutkielmakurssi. Neljäs vuosi yliopistossa. Toisaalta on taas kiva palata takaisin.

I lovelovelove my man <3

-Suuse-

Kuntosalin pilates- ja spinnignajat saavat nyt jäädä jäähylle makaamaan. Vai maataanko jäähyllä ei ainakaan jääkiekkojäähyllä jäähyllä kuin jäähyllä ja paskat. Ei ole aikaa. Elopaino tänäänkin on ollut 45 kg. Jee, jee. Joku sanoi, että sielu painaa kolmisensataa grammaa. Eilen Lilli ei illalla ollut enää nelikiloinen.

Tämä elämä ei ole ajasta kiinni ja on kuitenkin. Lopulta tämä elämä on niin ajasta kiinni, että sen perse ei liimautuneena aikaan pääse ajasta irti milloinkaan ei edes auton alla niskat poikki tai hautakivessä kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kuolleet me talletamme muistokansioon. Tänään minä tulin miettineeksi jäikö Lillistä ainuttakaan kuvaa elämään tietokoneen kuva-arkistoihin, mutta jostain syystä minä en ole kyennyt sitä vielä tarkistamaan. Pikkusiskon tekemä risti on kaunis, mutta niin tuomitseva. Mina vihaan kristinuskoa ja rukoilemista, sillä mitä hyötyä on kattoon ruinaamisesta, jos se ei milloinkaan tule oikeasti toteuttamaan lampaittensa hartaita pyyntöjä? Oliko liian paljon kinua kerta toisensa jälkeen suojelusta pienenpienelle karvakasalle? Niin. Eikä tähänkään herra suo vastata sanaakaan.

Minä olen vihainen. Surussani minä olen väsynyt, eikä tänään voisi vähempää huvittaa nousta töihin kirjoittamaan. Ei olisi koskaan pitänyt vastata siihen puheluun keskiviikkona. Olisi pitänyt antaa niiden maatua kuoliaaksi juttuinensa jo tällä viikolla niin, että mä maanantaina olisin saanut tulla noukkimaan hedelmiä pois. Yksikään aamukahvi ei enää jaksa saada vatsaa vääntymään. Pikkusisko puhui jotakin ripulista, ja BB on taas alkanut DD++ -tissien kanssa saunassa ensimmäisenä iltana pakaravakojen kanssa sekaisin. Realitytelevisio on lehmänpaskaa. Bullshittia, you know. Ja pahus vieköön puintiaika on taas alkanut.

Jos tämän viikon lopulla saataisiin lyötyä hynttyyt yhteen, rakas. Oltaisiin oikeasti avopari vähän enemmän kuin miltä se paperilla näyttää olevan.

-Suuse-

Lilli on kuollut. Työt alkoivat taas ihan liian typerään aikaan, ja vielä typerämmältä tuntuu kirjoittaa nämä kaksi asiaa samaan kappaleeseen. Eilen. Yli kaksi ja puoli vuotta sitten, kun mä pikkuveljen kanssa hain Lillin kotiin 23. joulukuuta synnyinpaikastaan, mä sanoin veljelleni, että mitäs sitten kun se kuolee pois. Mä en ole vuosiin edes kamalasti välittänyt kissoista, mutta tämä vei minun sydämeni. Minun vauvani, tyttö-pieni. Ja voi miten usein minä sille sanoin ja vakuutin, että minä en milloinkaan anna sille tapahtua mitään pahaa.

Pikkusisko oli kaverinsa kanssa lähtenyt kotoa puoli tuntia ennen kuin minä tulin. Pikkupikkuveli oli juuri palannut kaverinsa kanssa keskustasta, kun minä ajoin pihaan. Lilli makasi tien vieressä kotiojassa, eikä se enää ollut siinä, vaikka se olikin. Eikä Lillissä ollut mitään ulkoista, ei haavaa eikä verta; niskat poikki, ja minun poskeni olivat kastuneet jo kauan ennen kuin minä kaaduin ojaan sitä silittämään. Iltaan asti Lilli makasi minun sylissäni, ja minä ajattelin, että minun kyyneleeni eivät riitä itkemään pois kaikkea sitä tuskaa, jonka eloton kaunis pikkutyttö sylissäni oli mennessään jättänyt. Ei se ole kenenkään syy, kaikki sitä hokevat. Viimeisenä päivänään Lilli nukkui kodinhoitohuoneessa silityslaudan päällä minun paitojeni seassa, ja hautaamisen jälkeen minun takissani oli tuttu tuoksu vai oliko se siinä oikeasti en minä tiedä minä palelen.

Eivät nämä kyyneleet lopu. On ikävä.

-Suuse-

Kummallinen päivä. Inhoreaktio muuttui esivallan pyynnöksi minun palata takaisin tänne myöhemmin. Täällä on paljon hyvää ja paljon sellaista, mitä ei koskaan sanota ääneen tai mitä ei koskaan kerrota. Tai mitä kerrotaan vain rivienvälissä en minä tiedä ehkä kaikki tai ehkä vain joka toinen asia. Työnantaja lähti lomalle. Maanantaina mä tuun vielä kirjoittamaan loput lehtijutut lehteen, ja viikonloppu on taas töitä tietenkin. Niin kummallista. Hyvää ja tietämätöntä. Ei voi selittää.

-Suuse-

Tää paikka on pelottava. Nyt mä sen vasta tajuan. Mä olen ollut täällä töissä nyt kaksi kesää. Tänään viedään viimeisiä päiviä tänä kesänä; ensi viikon tiistaina työt ovat tältä kesältä ohi kokonaan. Työnantaja ei anna palautetta. Jos mokaat, ilmoitus siitä tulee helkkarin suoraan kahvipöydässä kaikkien kuullen. Työkaverit kehuvat. Tuntuu, että kukaan täällä ei puhu todellisia sanoja, vaan pelkkää small talk -paskaa, jonka voi yhtä hyvin vetää vessasta alas ennen kuin sen ehtii päähänsä edes tallentamaan. Toiset paikkailevat toisten sanoja. Esimiehen ollessa poissa puhutaan selän takana, ja minä mietin, kuinka paljon täällä puhutaan selän takana silloin, kun minä olen poistunut talosta. Kahvitauon lopussa työnantaja paikkaa omia sanojaan kehumalla minua rivienvälissä. Minä en usko siitä sanaakaan. Tuijotan kahvikuppiini ja hymähdän. En halua olla tässä enää. Tuntuu niin levottomalta, niin tyhmältä. Ihan kuin olisin rutannut isän auton ja maalannut sen kynsilakalla ja jäänyt siitä kiinni. Tässä talossa on tasan muutama ihminen, joka ymmärtää, että ei työntekijä voi tietää talon sääntöjä, jos niitä ei ole sille kerrottu. Kiitos niille muutamille, jotka syytöntä tässä tajuavat edes jotenkin.

Miten sä voit tehdä asiat koskaan oikein, jos sä et tiiä mikä on oikein ja mikä ei. Tässä talossa esimies ei opasta eikä ohjaa. Ei ollenkaan.

-Suuse-

ja paskanakki. Ei jaksa olla töissä enää tän kauempaa.

tuo vatsalaukun tähystys.

että itken..

On vaikeaa kirjoittaa toisten maailma ihan kuin siitä tietäisi jotakin. Minä olen kesän aikana ottanut aiheeksi jutun, josta minä en selviä, jonka kanssa minä pääsen hengestäni ennen kuin minä ehdin sen jutun kirjoittamaan.

Viimeinen viikko töissä. Toimistolla. Sen jälkeen kirjoitetaan kotona vielä ehkä toinen viikko ennen kuin jutut ovat valmiina, ja kynän voi naulata kiinni vihreisiin kukkatapetteihin. Ei pääse kyytiin. Henkilökohtainen juna on mennyt jo, ja tänäänkin pitäisi kirjoittaa ja haastatella ja olla kauhean fiksu ja innokas. Tahtoisin kotiin nukkumaan. Tahtoisin jäätelöä. Tahtoisin nähdä sut jo. Jotenkin tuntuu, että mä olen vatvonut tätä samaa paskaa ennenkin.

Mun työkoneeni näppäimistö pomppii kahteen suuntaan yhtä aikaa. Touhullaan näppäimistö aiheuttaa ärsyttävän äänen, ja saa mut kiukustumaan. Tuo ei ole oikea sana. Ei voi olla. Miksi ei voisi työkseen kehittää uusia sanoja ja katsoa niiden kasvavan tai kuolevan? Miksi ei voisi olla Pelle Peloton ja työstää pajassa aikakoneita ja kaiken läpäisevää ainetta, jota pursottaa sateenvarjon päälle ja vajota maan alle tyhjyyteen. Kiina ei tule vastaan koskaan. Ei oikeasti.

Kymmenen minuuttia aamukahvitaukoon. Kamala ikävä.

-Suuse-