Nyt mummi on leikattu. Siihen meni koko päivä. Mummi meni jo eilen sairaalaan valmisteltavaksi, sille tehtiin kaikkia inhoja toimenpiteitä. En edes halua tietää kaikkia, mummi kertoi jotain pientä. Se on ollu sairaalassa töissä koko elämänsä, se tietää aika paljon niistä kaikista leikkauksista ja se selkeesti pelkäs tätä leikkausta paljon. Arvatkaa, miten paljon se sai mut pelkäämään, kun näkee että mummikin oli niin peloissaan. Kävin eilen katsomassa mummia kotona, just ennen ku se lähti. Se kerto siitä leikkauksestakin. Sille tehdään, tai siis tehtiin, iso viilto tuolta kainalon alta jonkun kylkiluun välistä, se viilto ulottuu mahan puolelle. Sieltä ne jotenkin sydäntä, haimaa ja pernaa (tai jotain, en ole nyt satavarma oikeista elimistä, mummi luetteli aika monta) väistellen poistaa sen toisen munuaisen, ja sen n.yhdeksänsenttisen kasvaimen siinä samalla.
Nyt mummi toipuu ensin sairaalassa muutaman viikon, ja sen jälkeen menee muutama kuukausi kotona toipilaana. Oikeasti luulen että menee kauemminkin ainakin kotona, mummi ehkä vähän vähätteli, mutta sen näkee sitten kun tietää miten hyvin lääkkeet ja muut toimii. Mummin pitää pitää jotain ihme pumppaussukkia mitkä estää trombit jalkojen verisuonissa, ja siksi sille laitetaan jotain napapiikkejäkin (niissä on jotain lääkettä mikä estää veren hyytymisen). Sit sen kai pitää jotenkin harjotuttaa keuhkoja, kun noin ison leikkauksen jälkeen ne voi jotenkin jäädä vajaatoimintoisiksi tai jotain. Musta tuntuu etten tajunnut/muista puoliakaan siitä mitä mummi sano...
En mä tiedä. Toivon niin paljon ettei se kasvain uusiudu, ja että tää leikkaus nyt autto. Onneks se huomattiin sentään (vaikkakin vasta) tässä vaiheessa, että se voidaan edes leikata. Parempi todennäkösyys että se voitetaan.Tekee pahaa ajatellakin että se kasvain on todennäkösesti ollu mummin sisällä jo ainakin vuoden, ja että se lääkäri ei lähettäny mummia ultraääniin vaikka tiesi että senkan arvot oli noussu (tai jotain). Sen lääkärin sijainen lähetti HETI kun se näki ne tulokset. Vitun lääkärit.Vaikka eihän se ehkä aina niiden vika ole, ettei ole tarpeeksi resursseja tutkia kaikkia ja kaikkea kunnolla.
En oo varmaan koskaan lapsuuden jälkeen oikeesti meinannut itkeä mummin edessä, saati sen kanssa. Nyt kävi niin,ainakin melkein. Mun oli pakko lähteä. Onneksi äiti sano että meidän täytyy mennä, muuten olisin romahtanu ehkä siihen. Olin niin väsynykin viikonlopusta. Ja se olis ollu mummille kamalaa. Nyt mua vähän syyllistää se perjantain keikkamatka. Mitä jos sillon on ainoa hyvä hetki mennä kattomaan mummia sairaalaan, ku nyt se on liian tokkurassa ja loppuviikosta vasta voi mennä. Sit kaikki ajattelee että olen huono ihminen,että se keikka on tärkeempää mulle. Kaiken pitää aina kerääntyä tälleen samaan aikaan. Typerää. Toivottavasti sitä voi mennä katsomaan jo torstaina. Tiedän että kuulostan itsekkäältä ja olenkin, kun toivon että silti voin mennä perjantaina, mutta sitäkin olen jo oottanu monta kuukautta. Epäreilua on elämä. Tottakai jätän sen silti väliin jos on pakko, mutta vituttaa sekin.
Mummi on kyllä sillanen sisupussi ja teräsmummo että se kyllä kestää tämän. Haluan uskoa niin, ja tiedän niin. Se on sillanen pieni mutta pippurinen :D Muistan aina sen tarinan sen lapsuudesta. Oli ollu pommitustilanne sodassa, ja ne oli perheen kanssa juossu pommisuojaan. Mummi oli pieni lapsi sillon. Se oli vaan pysähtyny keskelle pihaa ja heristäny nyrkkiä pommikoneille ja huutanu että SUOMALAINEN EI PELKÄÄ. Jos ne pommikoneet ei nujertanu mummia, mikään hemmetin syöpäkään ei sitä nujerra jos se niin päättää. Sillä ainakin on nyt kunnon tukijoukot takana.
SYÖPÄ ON PERSEESTÄ. Tehareissakin ne sen totes.
"That sucks. And she's such a nice person."
"The nice ones always get the cancer"
//edit: ne sano et leikkaus meni oletetusti, ja et tietenkään paranemisesta ei tiedetä vielä mitään mutta se selviää tässä ajan kuluessa. jes. eli hyvin ilmeisesti sujui, ja ihan hyvä on kai ennuste selvitä. suomalainen ei pelkää :D