IRC-Galleria

Heräsin tekstiviestin mahtipontiseen piip ääneen kaksioni itäsiivestä pirteämpänä kuin koskaan. Olisihan tarkoituksenani matkustaa Tallinnaan tuonne kaikkien janoisten paratiisiin laatimaan täydellinen raportti matkasta kohti vodkaturismin syvintä olemusta. Hyvä tuuleni vaihtui kuitenkin nopeasti melko huolestuneeseen olotilaan, sillä saamani viestin sisältö oli pelottava. Muista passi! Mikä passi? Tallinnahan on osa Euroopan Unionia. Suoritettuani muutaman numerovalinnan ja vietettyäni kymmenen pitkää minuuttia puhelimessa sain tietää, että passini oli turvallisesti Päijät-Hämeessä vanhempieni luona. Onneksi soitto Viking Linen kaunisääniselle keskusneidolle selvitti, ettei passia tarvita mikäli omistaa asianmukaisen henkilökortin.

Ongelmamme eivät kuitenkaan päättynyt hajamielisyyteeni passini suhteen, sillä pysäkin välittömässä läheisyydessä odottanut matkanjohtajamme kertoi, että hänen delegoimansa taho oli unohtanut tärkeän kuitin kotiinsa jota ilman bussiin ei olisi asiaa. Onneksi eräs seurueeseemme kuulunut henkilö ei halunnut matkansa kariutuvan moisen pikkujutun takia joten hän ilmoitti, että kuitin voi toki noutaa vielä viereisestä pankista. Viimeisetkin tummat pilvet haihtuivat luotamme ja saatoimme aloittaa moottorimarssimme kohti Helsinkiä ja jatkaa laivalla safaria sieltä kohti heimoveljien asuttamaa kosteaa viidakkoa.

Saavuttuamme ensimmäiselle pysähdyspaikalle törmäsimme jälleen ongelmiin. Kuljettajan ilmoitettua melko selkeällä suomenkielellä matkan jatkuvan välittömästi pian kaksi seurueemme rintavaa imettäjää päättivät kuitenkin olla kuulematta tai ymmärtämättä kuulutusta ja lähtivät etsimään lähintä vessaa. Kymmenen minuutin odottelun jälkeen kuskimme hyvä fiilis alkoi vähitellen rakoilla, mutta eksyneet lampaat saatiin kuitenkin laidunnettua bussiin ennen kuin se ehti lähteä. Se miksi linja-automme saniteettitilat eivät tytöille kelvanneet ei koskaan selvinnyt minulle tai kuljettajalle.

Loppumatkamme terminaaliin saapui ilman mainitsemisen arvoisia käänteitä. Arvottuamme hyttikortit oikeille omistajilleen ja käytyämme läpi turvatarkastuksesta laivan ainoina matkustajina pääsimme vihdoin nousemaan alukseen. Ensimmäinen puolituntinen sujui melko pitkälle perinteisten kaavojen mukaan. Etsitään hytit, otetaan ensimmäiset sivistyneet oluet ja odotetaan laivan lähtöä sekä tax-freen aukeamista. Ainoana poikkeuksena rutiiniin voidaan pitää minun ja muutaman muun reilusti yli 8-vuotiaan seuralaiseni pulahdusta pallomereen.

Tax-free puodin auettua otteeni alkoi vähitellen lipsua ja unohdin olevani tekemässä tutkivaa journalismia enkä kanssamatkustajieni kanssa ryyppäämässä. Ajattelin kuitenkin, ettei tippa tapa ja pullollinen Jägermesteria auttaisi minua vain pääsemään paremmin kohti matkamme syvintä olemusta. Hyvin pian ostopäätöksen jälkeen löysinkin itseni jostakin hytistä parantamassa maailmaa. Ostamani matkaeväs taittui melko nopeasti hyvässä seurassa vuorokauden syömättömyyden ja bussimatkan aikana juotujen Lahden Sinisten tahdittaessa rockia, joka alkoi hiljalleen soimaan päässäni.
Oli aika siirtyä ravintolaan tarkistamaan mitä sillä oli tarjottavanaan hyvin alkaneelle illalle.

Tarkimmat muistikuvani päättyvät selkäpiitä karmivaan karaoke-esitykseeni, jossa demonstroin muille ravintolan asiakkaille miten huudetaan ja kuolataan yhtä aikaa säestyksen päälle. Tajuttuani ettei niin sanottu lauluni mennyt edes nuotin vierestä vaan jostakin hyvin paljon kauempaa päätin ottaa vanhasta sananlaskusta vaarin. Joskus täytyy mennä liian pitkälle kun muuallekaan ei enää voi mennä. Huomasin muuttuneeni käveleväksi kliseeksi. Kaaduin portaissa, haastoin riitaa, kommunikoin huutamalla, yritin säälittävästi laivan jokaista hereillä olevaa naista, häiritsin niitä jotka olivat löytäneet itselleen lempeä virtsaamalla heidän hyttiensä oville ja lopulta sammumalla vaatteet päällä tuntemattomaan paikkaan.

Heräsin ruususen unestani siihen kun joku sotilashenkilö piti päätäni kylmässä suihkussa virolaisen siivoojaan vaatiessa meitä poistumaan hyteistä välittömästi. Yritin lahjoa siivoojaa kahdellakymmenellä eurolla poistumaan, mutta se ei käynyt kuitenkaan päinsä. Käsittämättömän hässäkän jälkeen löysin kuitenkin tieni terminaalin läpi kiertoajelulle.

Bussissa kuulin etten ollut ryhmämme ainoa matkustaja, jonka matka ei ollut mennyt aivan nappiin. Toinen alkumatkan wc-seikkailijoista ei nimittäin koskaan astunut laivasta ulos. Inho, pelko sekä epätietoisuus valtasi mieleni. Olisiko Titanic-elokuvan romanttinen keulakohtaus vaatinut taas yhden lisäuhrin vai oliko nuoreen hurjapäähän iskenyt pakottava perussuomalainen tarve kusta veneestä laidan yli. Kumpikaan arvauksistani ei kuitenkaan osunut oikeaan sillä hieman myöhemmin selvisi, että hän oli nukkunut onnensa ohi ja herännyt kotisatamasta.

Tirsamaassa kuluneen loppukiertoajelun jälkeen huomasin kylmän kalkkunan hiipivän hiljalleen kylään. Luovutettuani mahalaukkuni sisällön sappinesteineen turistibussin taakse oli aika korkata korjaussarja. Mikä sopisikaan siihen paremmin kuin baari sataman välittömässä läheisyydessä. Baari osoittautui suureksi harmikseni Tallinnan kalleimmaksi ja huomasin hetken päästä paitsi juoneeni kaksi yhdeksän euron valkovenäläistä myös oksentaneeni ne baarin portaille ja heittäneeni olemattomilla loppurahakolikoilla jotakin viatonta asiakasta päähän. Tässä vaiheessa retkeä katsoin parhaaksi poistua terminaaliin nukkumaan ja odottamaan kotimatkaa.

Seuraavien matalalla profiililla kuluneiden tuntien päätteeksi löysin itseni taas lähtöselvityksestä ja hyvin pian sen jälkeen tullista. Suureksi hämmästyksekseni en kuitenkaan löytänyt tullivirkailijan kumihanskaa peräaukostani, sillä he olivat löytäneet tärkeämpää tekemistä. Jokin kaltaiseni vodkaturisti oli osoittautunut synkimmäksi saastepilveksi Viron kauniille taivaalle. Kyseisen kriminaalin hallusta oli löytynyt peräti 0,6 grammaa kannabista ja sellaisesta rikoksestahan ei ilman linnaa selviä edes keväisessä Tallinnassa. Kyseisen vaarallisen narkomaanin matka päättyi huumekoirien hampaisiin minun jatkaessa omaani Helsinkiin. Paluumatka kotiin sujui hiljaisissa merkeissä. Kukapa olisi uskonut, että moisia mätäpaiseita löytyisi vielä nyky-yhteiskunnastamme. Puimme jokainen tapahtunutta omalla tavallamme. Jotkut nukkui, toiset juttelivat hiljaa keskenään ja loput huuhtoivat järkytystään tuliaispullojen nektarilla pois.

Löysin itseni seuraavana aamuna asuntoni vessasta. Olin lyönyt pääni useita kertoja lavuaariin ja löysin peilistä ilmestyksen, joka oli selkeästi vielä tenussa. Ilmestys oli viimeinkin vaiti ja olin sangen ihmeissäni.

Jim Lipponen