rant edessä, älkää lukeko.
rupesin tänään miettimään että mulla on kaksi kuukautta ja yksi päivä jäljellä ennenkun lähden suomea kohti, tuli jotenkin todella surullinen olo jostain syystä. tänne jää kuitenkin vuosi mun elämästä ja vuoden ajan upeita ihmisiä, ja kun mä tulen takaisin, mä en olekaan enää sama ujo ja hiljainen reetta joka lähti elokuun kuudes päivä yksin muiden kanssa kohti isoa, isompaa amerikkaa.
ja tää pelko voi olla taas ihan järjetön vaikka se tuntuukin niin todelliselta, mitä jos ne muutokset joiden läpi mä olen mennyt onkin sellaisia että ihmiset joita pidän tärkeinä ei tykkääkään niistä enää? jos mä en suostukaan olemaan enää roskakori pahan päivän varalle vaan mä vaadin huomiota ja halauksia joskus vähän äänekkäämminkin, oon enemmän minä. jos mulla onkin hiljaisia päiviä jolloin en puhu mitään koska en halua purskahtaa itkuun järjettömästä ikävästä ja turhautumisesta jotain kohtaan.
mä rupesin tänään taas miettimään kamalasti sitä minkä takia olen edes olemassa ja kaikki tuntuu nyt hirveän sumuiselta ja epäselvältä, minne mä meen elämässä ja mitä hyötyä tästä on, mitä hyötyä mulle on mennä lukioon oppimaan KAIKKI jotta mä voin myöhemmin oppia että mä en tiedäkään KAIKKEA, onko mulle olemassa sellasta henkilöä jonka seurassa ihan kaikki tuntuisi vain tosi luonnolliselta ja oikealta, onko mulle olemassa salaista kaksosta joka tietää mitä mä ajattelen aina ja joka jaksaakin mun mielipiteet vielä kahden minuutin puhumisen jälkeen.
pitääkö mun ihan oikeasti kasvaa aikuiseksi ?