IRC-Galleria

1.Joh. 5:3-5

"Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa. Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman. Ja tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme.

Kuka sitten voittaa maailman, ellei se, joka uskoo, että Jeesus on Jumalan Poika?"

Mahtavaa!

Fil. 3:8-9

"Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle. Näin minulla ei enää ole mitään omaa, lain noudattamiseen perustuvaa vanhurskautta, vaan se vanhurskaus, jonka perustana on usko Kristukseen ja jonka Jumala antaa sille, joka uskoo."

Tämä on minun todistukseni. Kertomus siitä, miten elin kaksoiselämää, rajalla horjuen, ja siitä, miten ihmeellinen Jumala ei väistynyt silti viereltäni vaan kutsui minua herkeämättä kääntymään puoleensa. Hän totisesti on uskollisista uskollisin!

Synnyin uskovaiseen perheeseen. Vanhemmat ottivat minut mukaan pienestä pitäen kokouksiin ja pyhäkouluun ja sain oppia tuntemaan Jeesuksen. Rakastin häntä ja opin viemään kaikki murheeni rukouksissa hänelle jo pienenä. Mummon kanssa tuli erityisen paljon juteltua uskon asioista ja Taivaasta. Vähän isompana olin joka kesä lasten leireillä ja siellä opin tuntemaan Jeesusta enemmän.

Yläasteelle tultuani maailma alkoi vetää minua puoleensa. En pitkään aikaan edes tajunnut siinä olevan mitään pahaa, jos vähän ”kokeilen” joitakin juttuja. Samaan aikaan halusin säilyttää elämässäni seurakunta-asiat, en lakannut rukoilemasta enkä uskomastakaan. Oikeastaan ”alamäki” alkoi siitä kun kävin kasteella. Menin lapsen uskon perusteella kasteelle ja vihollinen sieppasi minut, kehittymättömän ja kypsymättömän raakileen ansaansa. Aloin elää kaksoiselämää: Kävin nuortenilloissa, kokouksissa ja lauloin lauluryhmässäkin. Ja toisaalla menin ei-uskovaisten kavereideni mukana moneen huonoonkin juttuun.

Olen aina ollut vähän arka ja hiljainen. Kaipasin rohkeutta ja jännitystä elämääni ja tuo kaipuu ajoi minut kapinoimaan Jumalaa vastaan. Pikku hiljaa alkoi biletyskierre. Halusin pitää hauskaa. Sitä jatkui vuosia: tasaisin väliajoin oltiin aina jossain juhlimassa, ”heittämässä huolet” ja elettiin ”hetkessä”. Janosin ihmisten huomiota, rakkautta, ystäviä.
Jo muutamien biletyskertojen jälkeen minua alkoi kalvaa huono omatunto. Tunsin sydämessäni että minua varoitettiin, että tekoni tekivät Jumalan murheelliseksi. Vähän aikaa saatoin ottaakin varoituksista varteeni. Itkin monia katumuksen kyyneliä ja yritin painaa tekojani villaisella: ”Enhän tehnyt humalassa mitään rikosta tai haureutta”. En tajunnut, että pahinta teoissani oli se, että se vie minun ajatukseni pois Jumalasta. Itse teko ei ollut niinkään suuri, mutta se kuitenkin erkaannutti minut Vapahtajastani, Elämän Veden Lähteestä. Vannoin Jumalalle, etten ikinä enää juo. Rukoilin, että hän auttaisi minua tekemään parannuksen. Että hän lähettäisi jonkun uskovaisen ihmisen jonka avulla jaksaisin jatkaa uskon tiellä.

Mutta eihän se niin mene. Ei me voida toisen uskon voimin kulkea Taivasta kohti, ei toisen armoituksella! Viimeisenä päivänä me olemme Jumalan kanssa kahden kasvokkain. Olin vahvasti siinä käsityksessä, että toisten uskovaisten avulla voisin ammentaa omaankin uskonelämääni voimaa, että heidän esimerkillään jaksaisin tehdä ”oikein”, elää nuhteettomasti.

Tietysti lankesin aina uudestaan ja uudestaan, koska sydämeni asenne oli väärä, kuuntelin valhetta ja uskoin sen: ”Sinä olet huono ihminen, etkä kelpaa Jumalalle. Tuo toinen on paljon parempi. Hänen avullaan saattaisit voittaa. Jos olisit kuin hän, kaikki olisi paljon paremmin.”
Lankeaminen toi elämääni paljon masennusta. Olin masentunut, koska koin epäonnistuneeni uskon tiellä. Olin ollut huono esimerkki ei-uskoville ystävilleni, joista oli tullut hyvin rakkaita minulle. Entä jos he huonon esimerkkini takia joutuisivat helvettiin? Olinko ollut taluttamassa heitä sinne?

Aikani murehdittua halusin aina unohtaa oman huonouteni, lankeemukseni ja huolen ystävien sieluista. Täytin elämäni musiikilla ynnä muilla vastaavilla unohtaakseni. En viettänyt aikaa Herran kanssa tarpeeksi, en lukenut Raamattua kuin silloin tällöin, kävin harvakseltaan seurakunnassakin… Ja sehän ei tehnyt hyvää suhteelleni Jumalan kanssa. Koska en hoitanut sitä, se nuutui.

Kuvittelin että humalassa olen vahvempi, itsevarmempi. Pääsin hetkeksi pahasta olostani, mutta se tuli taas aamulla vain entistä pahempana. Juominen ei ollut enää yhtään samanlaista. Minulla ei oikeastaan koskaan ollut enää hauskaa. Olin jotenkin tunnoton, tyhjä. Turtuneena katsoin kun ihmiset ympärilläni sekoilivat täyttä päätä. En nähnyt Jumalaa missään ja se ahdisti minua. Yritin puhua ihmisille Jumalasta, Jeesuksen ristin työstä. Kerroin, että olen uskossa. Moni kysyi: ”Miksi sitten olet täällä?” ”Tosiaan, miksi olen täällä?” ihmettelin itsekin. Ehkä siksi koska olin heikko. Heikoista heikoin. Teeskentelijä. Auta minua, Jeesus.

Tuli pitkiä aikoja etten juonut. Etsin Jumalaa, yhteyttä häneen. Ne ajat olivat siunauksia täynnä ja onnellisimpia elämässäni. Sain täyttyä Pyhällä Hengellä. Hän hoiti masentunutta sieluani ja uskoni vahvistui. Tunnustin juomiseni vanhemmilleni ensimmäisen kerran ollessani jo täysi-ikäinen.
Silti en jättänyt täysin kaksoiselämääni. Se kiehtoi minua edelleen! Elin sitä, vaikka se toisaalta sai minut voimaan pahoin. Annoin periksi monille kiusauksille, joita elämääni tuli.

Synnintuntoni kasvoi kasvamistaan. Tunsin sydämessäni selvästi, että olin valinnan edessä. Tiesin etten voinut valita kahta tietä. Oli valittava joko Jumala tai maailma. Kysyin: ”Hyväksytkö sinä minut vielä kun olen langennut niin monta kertaa ja madellut takaisin eteesi yhä uudestaan ja uudestaan? Mitäs ihmiset sanoisivat? Olen pilannut jo maineeni, mitä mieltä on enää yrittää? Kukaan ei kuitenkaan uskoisi, että olen tosissani tehnyt parannuksen. Ohimenevää, kohta se juo taas. Ja Herra. En halua jäädä yksin.”

Minua revittiin moneen suuntaan. En halunnut luopua Jumalasta, tiesin, etten voisi. Olin saanut tuntea Taivaallisen Isän rakkauden, kuinka voisin hyljätä sen? Mutta toisaalta – kelpaisinko enää Kaikkivaltiaalle? Ja kun niiden kavereiden kanssa oli niin mukava olla.
Rukoilin, että Herra antaisi jonkin merkin siitä, huoliiko hän minut vielä. Halusin oikeasti antaa elämäni hänelle, valita hänet. En kestäisi enää yhtään teeskentelyä ja kaksoiselämääni! Halusin laittaa sille pisteen ja jatkaa elämääni Jeesusta seuraten. En halunnut tyytyä enää olemaan tapakristitty.

Ota minun koko elämäni, Jeesus…

Keväällä 2007 sain taas kokea Jumalan Pyhän Hengen virvoitusta. Minun puolestani rukoiltiin ja minulle sanottiin monta profetian sanaa. Vapauduin monista valheen kahleista ja sain uudestaan menetetyn pelastusvarmuuden.
Tänään tiedän, että kelpaan yhä Jumalalle. Että hänen armonsa on tarkoitettu myös minulle. Minun täytyy vain huutaa häntä avukseni, jos meinaan hautautua taas multaan. Minun on katsottava Messiaaseen, ei vierustovereihin tai omiin menneisiin virheisiini.

Jumalan Pyhä Henki on sytyttänyt minussa ensirakkauden uudelleen. Olen saanut suuremman nälän ja janon oppia tuntemaan Jumalaa enemmän, antautua hänelle yhä enemmän. Riku Rinteen laulun sanoin: ”Tahdon juoda Elävää Vettä!”
Vaikka tämä tie on kivinen ja raskas kulkea, haluan kulkea sen loppuun ja luottaa Jumalan rakkauteen. Tiedän, että perillä meidät palkitaan ja Herralta minä saan voiman kestää kaikki myrskyt!
Totisesti – Jeesus on Herra!
Siunausta kaikille:)