Tiedettä pidetään modernin ihmisen uskontona. Maailman tutkiminen ja tieteen sovellukset sanelevat länsimaalaisen kehityksen kulun ja mahdollistavat informaatioyhteiskunnan koossapysymisen, eikä sivistynyt ihminen voi enää kiistää tiedon mahtia. Mutta miten tiede oikeastaan on yhteydessä maailmaan – erillään mielikuvistamme?
Risto Isomäki esittelee romaanissaan Sarasvatin hiekkaa tieteen ja tutkimuksen puolia uudella, virkistävällä tavalla. Hän hylkää länsimaisen tieteen itsearvostuksen ja yhdistää relevanttiin tietämiseen niin luonnonhistorian kuin kulttuurirajat ylittävän ymmärryksenkin. Romaani on kertomus tieteilijöistä, jotka verkostoitumalla saavat tietoonsa suuren vaaran, joka uhkaa koko maapalloa.
Sarasvatin hiekkaa on kiistatta tieteilijän kynästä syntynyt teos. Kaikki tarinan päähenkilöt ovat tiedemiehiä, joten dialogi pursuilee informaatiota. Juonen etenemisen kannalta oleelliset puheenvuorot käsittelevät poikkeuksetta jotakin tutkimusta, ihmissuhteet eivät varsinaisesti määrää tarinan kulkua (vaikka ovatkin osa sitä). Kaikkitietävä kertoja on toimiva, sillä sen avulla lukijalle avautuvat niin tapahtumien taustat ja historian tapahtumat kuin maisemien monimuotoisuuskin, puhumattakaan tarinan henkilöiden sielunelämästä. Runsas tietopitoisuus riemastuttaa tiedonjanoisia: heti ensimmäisen luvun jälkeen tietää kaiken oleellisen syvänmerentutkimuksesta. Isomäen teos onkin ihanan opettavaista proosaa.
Tarinan tapahtumahetkellä – noin vuonna 2020 – tutkijat eri puolilla maailmaa hämmästelevät erilaisia toisistaan näennäisen kaukaisia luonnon tapahtumia ja tekevät uusia havaintoja. Nämä kuitenkin kietoutuvat myöhemmin yhteen, ja tutkijoille valkenee, että koko nykyinen sivilisaatio on tuhon partaalla. Isomäki yhdistelee taitavasti historian tapahtumia ja arkeologisia löytöjä ajankohtaiseen ilmastonmuutoskeskusteluun sekä ydinvoimaan, ja tuloksena on maailmanlopun skenaario. Päähenkilöille käy ilmi, että pohjoiset napajäätiköt ovat kenenkään huomaamatta sulaneet niin, että Ranskan kokoinen jäälautta on vaarassa irrota ja vyöryä mereen. Tämä tarkoittaisi jättimäistä hyökyaaltoa Atlantilla ja kaiken elollisen tuhoavaa ydinräjähdystä, kun rannikoiden sadat ydinvoimalat tuhoutuisivat samanaikaisesti.
Todelliset pelon väristykset aiheuttaa kuitenkin vasta jälkisanat-kirjoitus. Siinä Isomäki paljastaa, että on muuttanut tarinaan sopivammiksi ainoastaan kahta faktaa: erään oikeasti eläneen tutkijan nimen, ja eräs maisema on kuvattu todellista jylhemmäksi. Koko kaamea maailmanloppu voisi siis olla täysin totta. Kirjan vaikuttavuus ja mieleenpainuvuus perustuvat suurilta osin tähän.
Isomäen tieteenfilosofia on todelliselle tieteilijälle tyypillistä – siis hyvin idealistista. Kirjassa tiede on voimallista ja tutkimus erehtymätöntä, tutkijat viisaita ja toimeliaita. Tarinan päähenkilöt ovat tieteilijöitä kutsumuksesta, eivät suinkaan rahan tai kunnianhimon takia. He saavat suuret oivalluksensa oman, valtavan tietopohjansa avulla. Isomäen kuvaama tiedemies onkin oikea ihannekuva: epäitsekäs tiedon rakastaja.
Tieteenfilosofian määrittelyn mukaan keskeisin tieteen kriteeri – objektiivisuus – toteutuu Sarasvatin hiekassa monin tavoin. Tiede palvelee maailman ja ihmiskunnan yleistä hyvää eikä mitään kaupallista tai sotilaallista tarkoitusta. Tutkimus on sekä empiiristä että kriittistä, ja se nojautuu ihanteellisesti koko tiedeyhteisön yleisesti hyväksymiin periaatteisiin. Tiedon kumulatiivisuus ja konstruktiivisuus tulee esille tutkijoiden yhteistyössä: päähenkilöistä kukin on tehnyt oman osansa, jotta käsitys maailmaa uhkaavasta vaarasta saadaan kokonaisuudessaan muodostettua.
Tieteellä on tarinassa myös todellista paljon suuremmat vaikutusmahdollisuudet: heti tutkimustulosten varmistuttua saadaan koko maailma toimimaan ilman uskontojen tai politiikan jarrutusta. Isomäen tieteellinen optimismi on ikävä kyllä liioiteltua. Tosielämässä valtiot tuskin pystyisivät samanlaiseen yhteistoimintaan, vaikka tiedossa olisikin maailmanlopun uhka.
Isomäen kirjassaan esittelemä tieteenfilosofia on perusperiaatteeltaan kognitivistista, eli tieteen päämääränä on totuus maailman tilasta. Todelliset tieteen rakastajat (joihin Isomäen voisi teoksen perusteella katsoa kuuluvan) pitävätkin tiedettä ikään kuin totuuden raja-arvona. Tiede siis lähenee totuutta kaiken aikaa sitä kuitenkaan täysin saavuttamatta.
Kuten Sarasvatin hiekkaa opettaa, myös onnella on tärkeä osa tieteessä. Lopulta on oikeastaan sattumaa, että tarinan päähenkilöt sattuvat saamaan katastrofiuhan tietoonsa. Hyökyaalto olisi voinut yhtäkkiä vain upottaa puoli Eurooppaa kenenkään ennalta-aavistamatta. Ei siis ole mitenkään sanottua, että nykytiede olisi todella perillä kaikesta – emme välttämättä lainkaan huomaa monia tärkeitä muutoksia maailmamme tilassa. Huomionarvoista on myös se, että vaikka tarinassa tieto saakin rattaat pyörimään, tuhoa ei voida estää kokonaan. Tiede esitetään siis eräänlaisena objektiivisena tarkkailijana ilman todellista mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumiin. Onko tiedosta mitään hyötyä, jos tuhoudumme kuitenkin?
Isomäen kaltaisia optimisteja kuitenkin on vielä jäljellä. Onneksi tieteen asema länsimaisessa yhteiskunnassa on edelleen vahva. Monista tiede tuntuu jopa viimeiseltä luottamuksen arvoiselta asialta koko maailmassa. Sarasvatin hiekassa kuvatun kaltainen turmeltumaton tiedeyhteisö onkin maailmamme sujuvalle kehitykselle välttämätön.
Kirja on siis ihan viihdyttävä, kannattaa ehkä lukea.