IRC-Galleria

Ajatus tajunnallisesta kehittymisestä, siitä että ihmisen täytyy ottaa vastuu omasta evoluutiostaan, on nykyhetkenä entistäkin kiehtovampi. On pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että luonto kantaa vastuun kehittymisestä vain tiettyyn pisteeseen saakka - kunnes lajin selviäminen on taattu. Sen jälkeen olemme oman älykkyyden ja viisauden varassa, ja yhä vääjäämättömämmin on nähtävissä, että vituiksihan tämä on menossa. Teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen lumipalloefekti on jyrännyt luolamiesaikojen kynsinhampain elämän syrjässä roikkuneen heimoihmisen alleen. Ihmisen selviytymiseen rakentuneet prosessit eivät enää palvele oikeita päämääriä, vaan saavat ihmiskunnan käyttäytymään itsetuhoisesti. Elämää ylläpitävä luonto on kahlittu, taivutettu ihmiskunnan oikkuihin ja piilotettu parhaan mukaan.

Ihmisellä on kuitenkin muista eläinkunnan tuotteista poiketen etulyöntiasema siinä mielessä, että ihminen voi tiedostaa oman kehityksensä. Juuri tämä on avain mahdolliseen elämisen arvoiseen tulevaisuuteen.

Ensinnäkin ihmisen täytyy ymmärtää olevansa sisäisten automaattisten toimintojensa ja näitä käynnistävien ulkoisten ärsykkeiden välikappale. Ouspensky sanoo - G.I. Gurdjieffin ja 1900-luvun alun futuristisen ajanhengen mukaisesti - että ihminen on kone. Koneen tietoisen käyttämisen ensimmäinen askel on ymmärtää koneen toiminta, ja tämä ihmiskoneen toiminnan opiskelu on sekä Gurdjieffin että Ouspenskyn oppijärjestelmien polttopiste. Pyrkimys on valjastaa koneen koko potentiaali tietoisen mielen ja tahdon alle.

Koneena oleminen tarkoittaa automaatiota. Ihminen toimii ulkoisten ärsykkeiden mukaan vailla omaa tahtoa. Eräs koneen ominaisuuksista on se, että kone luulee olevansa itsensä herra ja tekevänsä tietoisia päätöksiä, vaikka todellisuudessa onkin pelkkä mekaaninen automaatti, jonka ainoastaan ulkoiset vaikutteet, kiihokkeet ja sysäykset saavat liikkeelle. Itsessään ihminen ei pysty tekemään mitään, kaikki vain tapahtuu.

Ellei ihminen ensiksi ymmärrä ja hyväksy täydellistä mekaanisuuttaan, mitään kehitystä ei voi tapahtua.

Ihmisen sisäiset toiminnot tuottavat ulkoisten ärsykkeiden vaikutuksesta jatkuvasti uusia haluja ja muita ailahtelevia tunteita. Näistä syntyy harha, jonka mukaan ihminen luulee haluavansa/toivovansa/rakastavansa/vihaavansa jotain. Ihmisen psyyke ylläpitää mielikuvaa "minästä", jolla kulloinkin on jos jonkinlaisia haluja, vaikka todellisuudessa näitä "minuuksia" on lukematon määrä. Jokainen "minä" luulee edustavansa kokonaisuutta, vaikka todellisuudessa on sen hetkisen ulkoisen vaikuttimen tuottama pieni osa psyykettä. Ihminen saattaa haluta jotain asiaa tai samaistua johonkin ihmisryhmään hyvinkin vahvasti, mutta jo vaikkapa tunnin kuluttua uusi halu ja uusi samaistumisen kohde on jo ajanut edellisen yli. Mikä pahinta, saattaa edellinen halu olla jo tyystin unohtunut, jolloin mielikuva kokonaisuudesta ja eheästä minästä pysyy.

Kehittyäkseen ihmisen tulee ymmärtää, ettei hän omista ensinnäkään kykyä tehdä, ei yksilöllisyyttä tai yhtenäisyyttä eikä tajuntaa ja tahtoa. Tämän hyväksyminen on oleellista, sillä ihminen ei lähde tavoittelemaan sitä, minkä hän jo luulee omistavansa. Ihmisen täytyy todella haluta kehittyä, pelkkä ohikiitävä tyytymättömyys ulkonaisiin olosuhteisiin ei saa aikaan riittävää virikettä mahdolliseen muutokseen.

Lähde: P.D Ouspensky: Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet.

Me suomalaiset olemme äärimmäisen kilpailuhenkistä ja kateellista kansaa.
Emme koskaan lakkaa kadehtimasta jotain mitä jollain toisella on, emmekä koskaan tule tyytyväisiksi tai onnellisiksi. Kärsimme ns. yhdeksänkymmenen yhdeksän taudista, haluamme aina vielä jotakin ja taudinkuvaan kuuluu että saatuamme sen emme olekaan tyytyväisiä.

Odotamme että kunhan saamme vielä sen tai sen asian tai ne opinnot suoritettua niin vasta sitten voimme alkaa elää, KOSKA NIIN MEILLE ON OPETETTU. Tämä kypsymätön ja kehittymätön kilpailunhalu koskee myös varsinkin sosiaalisia suhteita ja seksielämää. Suomalainen ei siis tule koskaan onnelliseksi, koska hän ei osaa irtautua kilpailunhalustaan joka ruokkii sen ilkeää sisarpuolta kateellisuutta. Hän ei osaa irrottautua kvantitatiivisesta ajattelusta, KOSKA MEILLE ON OPETETTU ETTÄ VAIN MÄÄRÄ ON TÄRKEIN KAIKESSA.
Mutta eihän se niin ole, voisi joku huomauttaa.
Ainakin minulle laatu on aina määrää tärkeämpi kaikessa.;)

Kypsä, henkevä ja meditatiivinen lähestyminen asioihin, sekä kilpailusta ja kateellisuudesta irrottautuminen vaatii ensin kulkemista henkisellä polulla. Meditatiivisuutta taas on monenlaista, voimme meditoida ja saavuttaa syvemmän yhteyden universumiin hyvin monella tapaa, kunhan keskitymme täysin siihen mitä teemme. Myös vuodenaikojen tuoman muutoksen empaattinen aistiminen ja metsässä kulkeminen voi auttaa meitä aistimaan universumin sykkeen, auttaa meitä pääsemään henkiseen yhteyteen gaian kanssa ja ymmärtää kuinka herkkä ja elävä olento tämä planeetta on.:)