IRC-Galleria

Kissa pieni pehmoinen, kovin on nyt viluinen.
Syksyn viima puhaltaa, puista lehdet putoaa.
Oli kesä onnen aikaa, ilma lämmin ja nauru raikaa.
Vaan nyt on kissa pikkuinen, hylätty ja viluinen.
Joka paikkaa paleltaa, kauheasti pelottaa.
Perhe sen on lähtenyt, yksin kissan jättänyt.

Kissa raukka hämillään, yksin sekä nälissään.
Rappusille käpertyy, ja ilta alkaa hämärtyy.
Yöllä tulee pimeää, entistäkin kylmempää.
Kissa pieni poloinen, peloissaan ja itkuinen.
Luottaa, toivoo, odottaa, että ovi aukeaa.

Aamu tulee kalpea, sumuinen ja kolea.
Aurinkokin nousee jo, päivä jälleen alkanut.
Mutta kissa pienoinen, nähnyt sitä koskaan ei.
Turhaan kissa odotti, toivoi sekä rakasti.
On pieni sydän jäätynyt, ja sielu ylös lentänyt.
Nyt on kissa suloinen, enkelinä taivaiden.
On toive sillä kaunoinen,
et joka kissa pikkuinen, kodin saisi lämpöisen,
eikä jäisi jäätymään, yksin ulos kylmissään.
- Laura Mäkinen

Hylätyn viimeinen kuiskaus

Syksyn kauneimmat lehdet putoavat hitaasti.
Raskaasti, säälien pimeyttä pelkääviä.
Yksi seuraa katseellaan värien sadetta
ja pyydystää mielessään kesän kauneinta perhosta.

Ensilumi sataa maahan sinä yönä.
Raskaasti, säälien kylmässä kärsiviä.
Yksi seuraa katseellaan jäätyneitä kukkia
ja pyydystää mielessään lihavimpia kärpäsiä.

Pakkaslumi peittää alleen kaiken elävän.
Raskaasti, säälien ulos hylättyjä.
Yksi katse ei enää seuraa muutosta
ei jaksa enää muistaa kesän kauneutta.

Ja ennen kuin kylmin hetki talven koskettaa
Ennen kuin jokavuotinen lumimyrsky saavuttaa.
Voit kuulla hylätyn viimeisen kuiskauksen:
"Minä odotin, miksi en ollut rakkautesi arvoinen?">

Joka vuosi sadat kesäkissat odottavat rakkaimpiansa niitä hakemaan. Odottaen, luottaen omistajansa sanaan. Ja valitettavan moni niistä odottaa turhaan, eikä enää koskaan saa jahdata kesän kauneinta perhosta tai lihavinta kärpästä. Kaikille kesäkissaenkeleille, niille menneille ja kaikille tuleville.
Ihmisen piittaamattomuus on niin surullista

KYllä elämä on julmaa.Viivin elämä päättyi tänään klinikalla.Oli eilen saanu autosta kolhun ja tänään röntgenissä todettiin lantion alueella 4murtamaa edes leikkauksella ei voinut korjata.


Ikävä tulee Viiviä<3

Hylätyn viimeinen kuiskaus

Syksyn kauneimmat lehdet putoavat hitaasti.
Raskaasti, säälien pimeyttä pelkääviä.
Yksi seuraa katseellaan värien sadetta
ja pyydystää mielessään kesän kauneinta perhosta.

Ensilumi sataa maahan sinä yönä.
Raskaasti, säälien kylmässä kärsiviä.
Yksi seuraa katseellaan jäätyneitä kukkia
ja pyydystää mielessään lihavimpia kärpäsiä.

Pakkaslumi peittää alleen kaiken elävän.
Raskaasti, säälien ulos hylättyjä.
Yksi katse ei enää seuraa muutosta
ei jaksa enää muistaa kesän kauneutta.

Ja ennen kuin kylmin hetki talven koskettaa
Ennen kuin jokavuotinen lumimyrsky saavuttaa.
Voit kuulla hylätyn viimeisen kuiskauksen:
"Minä odotin, miksi en ollut rakkautesi arvoinen?">



Joka vuosi sadat kesäkissat odottavat rakkaimpiansa niitä hakemaan. Odottaen, luottaen omistajansa sanaan. Ja valitettavan moni niistä odottaa turhaan, eikä enää koskaan saa jahdata kesän kauneinta perhosta tai lihavinta kärpästä. Kaikille kesäkissaenkeleille, niille menneille ja kaikille tuleville.
Ihmisen piittaamattomuus on niin surullista.
-Noelia-

Nukka-Rukka

Minä kerron Sinulle tarinan Nukka-Rukasta,
kissanpennusta
aivan hiilenmustasta.
Tämä tarina on totta joka sana.
Oletko valmis, aloitan aivan alusta.

Päivänä niin kauniin keväisen
näki valon suloinen kissapoikue.
Kaksi tyttöä, kolme pojanviikaria.
Nukka-Rukka pahnanpohjimmaisena.

Ei jaksanut kilpailla äidin rakkaudesta.
Oli muut sisarukset niin paljon vahvempia.
Ei tuolla raukalla ole mitään toivoa,
parempi päästää pois,
säästää kivulta ja tuskalta.

Oli Nukka-Rukalla aikaa vain huomiseen.
Se itsekin tiesi jonkin muuttuneen.
Hiljaa odotti yön, aamua seuraavaa jännittäen.
Olisiko aamu tuo kenties sen vihoviimeinen?

Askeleet, raskaat kaikuivat navetan nurkissa.
Nukka-Rukka tiesi, oli aika jo lopussa.
Juuri ennen kouran kosketusta
kuului ovelta ääni:
"Ei, älä! Odota!"

Kylmä käsi muuttui pehmeään kosketukseen.
Pelko Nukka-Rukan vaihtui hyvänolontunteeseen.
Sitä piteli hellästi pieni tyttö, kuunsäteet hiuksissaan.
"Tule, Nukka-Rukka. Sinua jo kotona odotetaan."

Niin Nukka-Rukka sai kodin parhaimman,
pedin pehmeän,
sylin turvallisimman.
Joka ilta kiitti mielessään kohtaloa,
armoa, uutta mahdollisuutta.

Nukka-Rukka kasvoi aivan silmissä.
Pentu hento voimistui päivä päivältä.
Rakas omistajansa, tyttö kuunsäteitä hiuksissa.
Oli Nukka-Rukan aarre, parasta koko maailmassa.

Kesän nautti täysin rinnoin elämästä,
Nukka-Rukka,
elämänsä voimissa.
Paistatteli päivää kukkalaudalla.
Nukkui yöt aarteensa tyynyn laidalla.

Kesä vaihtui syksyyn, sateeseen.
Aarre kaunein kiirehti takaisin arkeen.
Nukka-Rukka kovasti kaipasi rakkaintaan.
Ei ymmärtänyt, miksi aarteen pitää aina pois kiiruhtaa?

Ennen ensilumen saapumista,
tuli aarre Nukka-Rukan luo,
taas oli kiire kauhea.
Nukka-Rukka luotti kuitenkin ystävään, parhaaseen.
"Ehkä hän haki minut mukaan jollekin matkalleen."

Ja niin lähtivät yhdessä Nukka-Rukka ja ystävä,
tyttö, kuunsäteitä hiuksissa, kyyneleitä silmissä.
Matkasivat matkan lyhyen, hiljaisen.
Pysähtyivät eteen paikan kovin oudon tuntuisen.

Astuivat sisään, avasivat oven painavan.
Nukka-Rukka nojautui syliin, turvaan rakkaimman.
Mutta tuttu syli vaihtui pian tiukkaan otteeseen.
Piti kiinni, esti pakenemisen.

Nukka-Rukkaa alkoi kovasti pelottaa.
"Ystävä, auta! Nuo haluavat kai satuttaa!"
Mutta tyttö, kuunsäteitä hiuksissa, kyyneleitä silmissä.
Juoksi pois, muistamatta edes hyvästellä.

Nukka-Rukka ei voinut uskoa.
Kyynel putosi hiilenmustalta poskelta.
Rakkain aarre, sen ystävä ainoa.
Jätti pulaan,
ei kai aikonut enää palata.

Nukka-Rukka tunsi jonkin pistävän.
"Sen kun pistätte, minä menetin jo ystävän."
Luovuttaneena vaipui kylmälle pöydälle.
Katse lasittunut antautui kyynelille.

Vielä ennen viimeistä hetkeä.
Nukka-Rukka muisteli kesää viimeistä.
"Minä vain halusin sinua ikuisesti rakastaa.
Mitä pahaa tein,
siihen en koskaan kai vastausta saa."

Niin nukkui pois Nukka-Rukka, pikkuinen.
Kissa hiilenmusta, pahnanpohjimmainen.
Sai maistaa palan ihmisen julmuutta.
Ja tämä on vain yksi tarina, on monta tarinaa vielä kertomatta.

-Noelia-

16.7.2008 päähenkilömme lainasi autoa ja pakkasi neljäpyöräiseen kulkuneuvoon satanistipastorin sekä takatassun. Kohti Orivettä alkoi sankareiden matka. Matkan tarkoituksena oli hakea kotiin mitä suloisin kissa vauva. Ajellessa jo toista tuntia rankassa sateessa, päähenkilömme huomasi viime yön unen puutteen tekevän tehtävänsä. Matka tuntui ikuisuudelta.

Perille viimein tarkoin ohjeistettuna päästyämme, pihalla meitä odotti erittäin mukava naishenkilö jonka kodin tyylikkyys ja viihtyvyys hurmasi päähenkilömme täysin. Sokastuneena upeasta lattiasta, mahtavista huonekaluista silmiin osui lattialla oven raosta tiiraileva harmaa pieni karvainen kääryle, joka suloisuudellaan sulatti hirviön kylmän sydämen totaalisesti. Talon "kissasiiven" herttaiset naukujat piirittivät päähenkilöhirviömme. rapsutusta, hurinaa, maukumista ja näykkimistä jatkui seuraavat puolituntia. Paperiasiat saatiin tehtyä ja vaalea naamioinen pikkumies saatiin laatikkoon, ja matka sai jatkua takaisin kohti kotia. Sateessa. Taivas repesi totaalisesti ja autoileva päähenkilömme oli hyvin hyvin väsynyt. 20metrin vesiliirto valpastutti mukavasti Jyväskylä tiellä ja valkaisi hirviömme matkustajien nenät.

Tähtiportin tai Tähtihovin (päähenkilömme tarkoittaa Pirkanhovia) kahvion kutsuessa autoon ilmestyi vika. Kierrokset nousi 3500 kieppeille vaihteen ollessa vapaalla. Päähenkilömme takoessa päätään valotolppaan, hokiessa: "miksi miksi miksi miksi miksi aina autot hajoo kun minä niitä ajan" ja kahvin virratessa ruokatorvea pitkin kohti vatsalaukkua, hirviömme päätti ottaa vastuun kuin mies ja soitti auton omistajalle. Hän näki jo mielessään miten Tähtiportin muut asiakkaat kääntyvät kummissaan katsomaan kohti Turkua josta kantautuu jumalatonta huutoa. Jostain kumman syystä hän ei saanut mitenkään suurempia haukkuja vaan neuvottiin jatkamaan vain matkaa jos kerran kaasutin reagoi polkimeen ja kierrokset nousee vain vapaalla.

Ajellessa kotia kohti matkustajat jännittyneenä, päähenkilömme väsähti Oi Maan (lue: Loimaan) kohdalla niin kovasti, että piti saada vetästä torkut. Oi Maan Essolle, nyk. ST1 aseman pihalla sai muutaman minuutin nukkua kunnes kanssamatkustajat kyllästyivät odottamaan kuskin piristymistä ja matkaa piti jatkaa vaikka uni oli silmässä. Tämä tietenkin söi osansa matkustus vauhdista ja matkaa sai taittaa hitusen laskettua kauemmin. Turun lähestyessä ihanasti verkkokalvoamme, ja vihdoin kotiini päästyämme sai kaksi rakasta eunukki papparaistani sätkyn tajutessaan minkä matkaltani mukanani toin.

to be continued...
alkoi ukkostamaan..

Mökille jätetty
Tuijotti ovea pieni kissa,
oli aivan hädissään.
Minä se vain täällä,
avatkaa ovi,
onhan jo pimeää.
On nälkä ja jano,
unikin jo,
minua paleltaa.
Tuo metsä huokuu pelottavasti,
on jo kuurassa maa.
Ovi aukesi silloin,
kun masikat tuoksui,
säteili taivas ja maa,
ilo kaikui kallion kupeelta,
sirkat soitteli viuluaan.
Aurinko hitsasi ahjossaan,
lintujen kuoro soi,
kelli kissa nurmella selällään ja
onnen maljasta joi.
Nyt pysyy ovi suljettuna,
nukkuu portailla vainaja.
Sillä jäätynyt pisara poskellaan ja silmät suljettuina.
Se pisara hylätyn kyynel on,
se itkunsa itkenyt on.
Vain yksi ovi armahti hyljätyn,
päästi lämpöön ja valohon.
Nyt kissojen taivaassa hyljätty,
siellä kyynel on pyyhitty pois.
Saa nukkua helmassa armahtajan,
mikä parempi olla vois.
Via dolorosa oli viimeinen polku kesäisen lemmikin.
Muistele lähditkö mökiltä sinä puhtain sydämin.