IRC-Galleria

Kun se syö tarpeeksi, se oksentaa, kun se valvoo yli puolen yön, se ei herää enää seuraavana päivänä ajoissa elämiselle, kun sitä *asia sensuroitu sillä kirjoittaja haluaa pitää asian omana tietonaan* sitä kutittaa, kun se on syönyt omasta mielestään tarpeeksi ruokaa (="vatsa täynnä") astuu esiin sen "jäätelö vatsa", jonne mahtuu vielä muutama litra jäätelöä.
Kaikin tavoin mahtava lemmikki, ja sisäsiistikin vielä (sinun ei edes tarvitse siivota sen oksennuksia lattioilta, lemmikinomistajan unelma, eikös?). Ainoa huono puoli on ettei sitä pysty *sensuroitu samasta syystä kuin aikaisemmin* sillä sitä kutittaa.
Kuka voisi vastustaa, kun tälläinen lemmikki on tarjolla?

Ruma koiramme (<!3) tuli taas viimeyönä mun sänkyyn ja potki mut alas sieltä... Tää alkaa mennä tosi julmaks, kun se on jopa oppinu siihen että se tulee sohvalla mun päälle! Se on ainakin 4 yönä herättäny mut ja heittäny sängystä alas!! Hirvee sellanen monsterin läski koira!!!

Ok. Koin tänään koulumatkalla useemmankin järkytyksen XD

Olin tulos asemalta kotiin ja kuuntelin musaa pimentyvässä illassa ja olin niin fiiliksissä 21st century tokyo bluesin kanssa että *www* aijai, miyavii~ Sit aloin miettiin sen ääntä ja soittoo ja olemusta ja kaikkee ja tuli hirvee keikkanostalgia ;<< ja alko harmittaan ku en pääse sinne suomen keikalle, ois niin hyvä fiilis taas vetää kaikki uusiks ^^ mietin et te kaikki ootte siel ilman mua samois kuviois ku viimekski, mut sit muistin et seidi oli tainu sanoo et se on sillon jo japanissa. Olin koko ajan kelannu et se on kesällä ;o Ja sit tuli mieleen et ois kyl ihanaa saada joku "syksyn/koulunalotuskeikka" niinku kagrraki oli viimeks.

Jäädyin. Mä oikeesti pysähdyin siihen keskelle tietä ja mua päin käveltiin kun vaan lagasin siinä. Mutku EI VOI OLLA KOHTA __VUOTTA KAGRRASTAKIN!??!"DHFLEHSDLK saakeli. te yritätte nyt huijaa mua jotenkin ;oo ei vaan VOI!! ei millään..! ja entäs sit miyavista..? siitä kun mentiin lintsille seuraavana päivänä ja nähtiin viimeks laura?? muistan sen myvin keikkapäivän niin helvetin tarkasti, mul ei olllu viel aamul lippuu sit soitin vaan kotiin et "meen keikalle, joo ostin lipun" vaik mul ei viel ees ollu sitä ;D sit jouduin jonottaan yksin ja muistan ku me syötiin pullaa siel kampin alakerran maitobaaris ;o ja muistan niin tarkkaan kun mentiin mukaan siihen ryhmäkuvaan ja kaikkee, ei tää voi olla totta että tulee jo vuos ;oo Mut toisaalta oon kyl muuttunukin ihan helvetisti. Vuodes on tapahtunu ihan sairaasti.... Kohta tulee toukokuu ja . En tiiä........ huhhuh.

Mut sit toisaalta ku miettii niin ku tääl on sellanen teeveeohjelma mis näytetään aina jtn ylikuntosii vanhuksii ;o (yleensä jtn 100-vuotiaita) niin alkaa miettii et kylhän mul on sittenkin viel aikaa. Toissapvänä oli yks 93-vv. pappa ja sen 89-v vaimo jotka kalasti joka pvä sellases minilaivasta ja pyöräili aina kaikkialle ;o se mies oli kalastanu sillä samalla merellä 85 vuotta. Sit alkaa miettiin et 70-vuotiaanakin voi olla vielä yli kakskytä vuotta edessä ja mul on takana vasta paljon vähemmän. XDD en eksynyt aiheesta.

Se toinen järkytys. Olin jo kotitalon edessä kun.... Vastaan käveli nainen joka talutti ankkaa. Joo. Kävelin siitä ohi ihan pokkana että aha, joku nainen lenkillä (ehkä 35-40v) ja se taluttaa ankkaa. Sit ku oikeesti tajusin mitä näin käännyin erikeesn tuijottaan sen perään ja jäädyin uusiks XD siinä se ankka tallusteli hihnassa sen naisen perässä kiltisti.. Miten jollain voi olla ANKKA lemmikkinä..? missä se nukkuu..? ;o ja voiko sitä rakastaa että juttelee sille ja antaa ruokaa ja käyttää lenkillä ettei se pasko ympäri taloo, voiko sitä mennä silittään..? oon aina pelänny ankkoi, mua puri sellanen joskus jossain kotieläinpuistos ;oo

Sit ku muistin tän tapauksen ruokapöydäs ku oli lintuu ruokana ja sanoin siitä niin natchan sano et sekin on nähny sen monta kertaa X'DD siihen mennessä luulin että olin vaan kuvitellu kaiken tjn..
Sit okaasan vaan siihen että "onhan joillakin käärmeitäkin ;o" mä että "se on vielä ihan normaalii... eikä niitä voi viiä lenkille ku niil ei oo kaulaa." Sit meil tulikin kiinnostava ruokapöytäkeskustelu eri tavoista miten käärmettä voiss ulkoiluttaa mut ei keksitty tapaa miten se sais liikuntaa ;<<

Perjantai-iltana saavuin Ouluun.

Kuulin junassa, että meidän Hista, siis 10-vuotias shelttinarttumme, on kauhean kipeä. Se oli pari viikkoa potenut vatsatautia, jonka tiimoilta se kävi myös eläinlääkärissä. Setä ilmoitti sen kärsivän suolistotulehduksesta ja löi antibioottireseptin kouraan. Lääkitys loppui maanantaina, jonka jälkeen se meni taas nopeasti huonoon kuntoon, ripuloi ja oli ruokahaluton ja muutenkin alakuloinen.

Äiti mietti, soittaako eläinlääkärille vaiko ei, ja kelle eläinlääkärille, pitäisikö koko koira viedä Kemiin Kemi-Tornion alueelliselle päivystäjälle. Itse olin sitä mieltä, ettei ole mitään järkeä lähteä siirtämään koiraa Oulusta mihinkään, kun on kuitenkin isompi kaupunki, jossa on enemmän hoitomahdollisuuksia. Isäni kuitenkin tuli tarkoituksenaan viedä äiti ja koira sinne Tornioon ja sitten eläinlääkärille aamulla.

Olin junassa vielä kymmeneltä perjantai-iltana, kun itse päätin soittaa Oulun päivystävälle eläinlääkärille. Tädillä oli vastaaja päällä, mutta ilmoitti viestissä ottavansa yhteyttä heti kuin suinkin kerkeää. Selitin tilanteen nauhalle ja annoin äitini yhteystiedot, kun hän kuitenkin Histan kanssa oli. Lääkäri soitti hiukan myöhemmin ja sanoi oireiden kuulostavan ripulitaudilta, jota nyt on liikkeellä paljon.

Olin noin puoli kahdentoista aikaan Oulussa, ja olihan se Hista-raukka surullinen näky. Juuri ja juuri jaksoi tulla tervehtimään parilla alakuloisella hännän heilautuksella, sitten taapersi takaisin nukkumapaikalleen. Kissatkaan eivät jaksaneet kiinnostaa. Isäni tuli Ouluun noin puolta tuntia minua myöhemmin, ja sanoi epäilevänsä kohtutulehduksen vaivaavan Histaa. Koiran silmätkään eivät olleet enää kirkkaat, pikemminkin sameat ja elämänhaluttomat. Vatsa oli turvoksissa. Isäni arveli, ettei Histalla ole enää paljoa aikaa jäljellä.

Illan aikana koiralle ilmaantui vielä yksi oire: vuodot. Sen peräpää oli märkänä kummallisesta, kellertävästä ja pahanhajuisesta mäskistä. Soitin eläinlääkärille uudestaan ja ilmoitin asiasta. Hän sanoi oireiden kuulostavan kovasti siltä kohtutulehdukselta, josta oli epäilyjä ollut, ja kehotti käyttämään koiraa vastaanotolla. Asiassa oli yksi mutta: koska kyseessä oli viikonloppu ja kello oli puoli kaksi yöllä, käynti tulisi valtavan kalliiksi. Äitini kuitenkin halusi viedä Histan lääkäriin, maksoi mitä maksoi. Minustakin oli järkevää lähteä lääkäriin yksin tein. Siispä lähdimme.

Vastaanotolla ystävällinen naiseläinlääkäri myönsi, että Hista näytti huonolta. Ulkoisten tutkimusten jälkeen hän ultrasi koiran kohdun. Laitteen suljettuaan hän kertoi, että tilanne oli erittäin vakava. Kohtu oli kahden HK:n Sinisen kokoinen ja täynnä mätää. Turvonneena se painoi sisäelimiä läjään vaikeuttaen mm. hengitystä ja maksan, munuaisten sekä vatsan toimintaa. Sen lisäksi kohdun limakalvon läpi elimistöön imeytyi jatkuvasti bakteereja aiheuttaen myrkytystilan.

Vaihtoehtoja oli kolme: konservatiivinen tapa eli lääkehoito, kohdun poisto eli leikkaus ja nopein ja halvin keino eli lopetus. Viimeistä äitini ei pitänyt vaihtoehtona, joten oli harkittava kahta ensimmäistä, joissa oli kummassakin hyvät ja huonot puolensa. Lääkehoito tarkoitti hormonipiikkejä, jotka ruiskutettiin koiraan. Ne kiihdyttivät mädän poistumista kohdusta eli samoja vuotoja, joita koiralla oli illan aikana ollut. Se ei kuitenkaan välttämättä tehonnut. Koiran voinnin oli kohennuttava olennaisesti seuraavan päivän aikana, ja jos ei, oli palattava kahteen muuhun vaihtoehtoon. Hormonipiikkejä annettaisiin kaksi, toinen saman tien ja toinen seuraavana iltana.
Leikkaus puolestaan tulisi olemaan monestakin syystä erittäin vaikea operaatio. Kohtu venyy paljon, mutta venyessään limakalvot ohenevat, mistä johtuen se on erittäin hauras. Jos koira nukutuksessaan nytkähtäisi tai tapahtuisi jotain muuta vastaavaa, jonka seurauksesta kohtu puhkeaisi, bakteerimäski leviäisi vatsaonteloon. Sieltä se imeytyisi varsin nopeasti vatsan luonteesta johtuen verenkiertoon. Silloin koira kuolisi muutaman tunnin sisään myrkytyksestä johtuvaan shokkiin. Niin kuin tämä ei riittäisi, asiassa oli vielä toinenkin mutta. Jos operaatio suoritettaisiin heti, jonkun meidän perheestä olisi avustettava leikkauksessa, sillä eläinlääkäri oli päivystäessään yksin talossa. Hän tarvitsisi jonkun pitämään huolta anestesiasta, eli varmistamaan, että eläin on todellakin unessa operaation aikana.

Päätöstä oli vaikea tehdä, sillä suoraan ei voinut tietää, mikä olisi paras ratkaisu koiran kannalta. Eläinlääkäri täsmensi, että kyseessä oli valtavan sairas koira, jolla oli kauheasti kipuja. Lopetusta ei kuitenkaan haluttu harkita. Leikkauksessakin oli omat riskinsä, inhimillisetkin. Lääkäri oli kovin väsynyt, haukotteli tuon tuostakin. Hän oli epäilemättä ammattilainen, mutta väsyneenä riskit epäonnistua kasvavat kovasti. Mekin olimme epävarmoja, niin varmaan olisivat kaikki, jotka yllättäen joutuisivat sen mahdollisuuden eteen, että joutuisivat hoitamaan leikkauksen kannalta suunnattoman tärkeätä anestesiaa ja että leikkauksen kohteena olisi vieläpä rakas ystävä, jonka hengen puolesta pelkäsi jo valmiiksi.

Pitkän harkinnan jälkeen päädyimme lääkehoitovaihtoehtoon. Vuotoja oli jo tosiaan ollut, saattoihan olla, että ne vain kaipasivat kiihdyttämistä. Hista laitettiin tiputukseen, jota sai kahden pussin verran. Kipulääkkeitäkin siihen ruiskutettiin. Hormoniruiskun jälkeen oli aika lähteä kotiin odottamaan ja seuraamaan Histan vointia.

Sinä yönä nukuin vähän. Tulimme vastaanotolta viiden-kuuden aikaan aamulla, enkä saanut nukuttua sen jälkeenkään kuin ehkä puolitoista tuntia. Olin todella huolissani Histasta, en ehkä uskaltanutkaan laittaa nukkumaan. Vasta ennen kahdeksaa, jolloin vanhempanikin alkoivat jo heräillä, nukahdin vähäksi aikaa herätäkseni yhdeksältä hoitamaan asioita, joita varten olin Ouluun tullut.

Vaikutti siltä, että Hista hiukan piristyi. Sitä kiinnosti vähän ympäristön touhut, ja vuodotkin lisääntyivät. Eläinlääkäri oli kehottanut soittelemaan koiran voinnista, suorastaan käskenyt soittamaan, jos siinä tapahtuisi muutoksia huonompaan. No, päivän aikana Hista vaikutti hiukan pirteämmältä kuin oli ollut edellisenä päivänä, mutta vain hiukan. Lääkäri soitti itse. Histan olisi kuulunut jo käveleskellä omaehtoisesti pitkin asuntoa sekä syödä ja juoda, muttei se mitään niistä tehnyt. Ainoa parannus oli se, että se oli hiukan kiinnostuneempi ympäristöstään kuin aiemmin. Lääkäri suositteli vahvasti leikkausta, ja kertoi, että klinikalla oli nyt toinenkin eläinlääkäri, joka tosin saattoi joutua lähtemään kesken leikkausta muualle, tuotantoeläinlääkäri kun ensisijaisesti oli. Silloin tarvittaisiin taas anestesiahoitajaa.

Äitini oli taas vaikeiden päätösten edessä. Hän konsultoi monia ihmisiä. Isäni oli jo sinä aamuna lähtenyt takaisin Tornioon. Hän oli sitä mieltä, että odottaisimme iltaan, jolloin Hista saisi toisen hormonipiikkinsä. Leikkaus kun oli kuitenkin monien satojen eurojen arvoinen, eikä onnistumisesta ollut juurikaan takeita. Äitini ei tiennyt, mitä olisi tehtävä, sillä jos hän tekisi päätöksen Histan leikkauksesta ja se menehtyisi, hän joutuisi kantamaan loppuelämänsä taakkaa päätöksestä, joka maksoi koiran hengen.
Histan tila oli kuitenkin huono. Soitettiin siis useammille ihmisille, muun muassa veljelleni sekä Histan emän kasvattajalle, joka oli pitkän linjan shelttikasvattaja. Kaikki olivat sitä mieltä, että leikkaus olisi paras vaihtoehto. Äitini kuitenkin halusi keskustella vielä isäni kanssa ja tehdä päätöksen yhdessä, mutta isäni ei töittensä takia ehtinyt puhumaan pitkään ja lupasi soittaa, kun tulisi hiljaisempi sauma. Äitini siis odotti puhelua sekavin tuntein sairaan koiran kanssa.

Hista oli tuossa vaiheessa mennyt patjalleni nukkumaan. Äitini puhutteli sitä, muttei se vaikuttanut reagoivan. Se vain makasi patjalla kovin velttona ja hiljaisena, silmät juuri ja juuri auki. Äitini hermot pettivät. Hän oli varma, että Hista kuolee hänen käsiinsä patjalle. Minustakin tilanne näytti erittäin pahalta, ja tein päätöksen soittaa eläinlääkärille itse. En ollut varma, selviäisikö Hista klinikalle asti, mutta juuri sillä hetkellä tilanne huusi leikkausta.
Eläinlääkäri kertoi puhelimessa, että jos koira on kovin heikossa kunnossa, sillä ei välttämättä ole voimia selvitä leikkauksesta, vaikka itse operaatio onnistuisikin. Vaihtoehtoja ei tosin ollut, sillä jos Histaa ei toimitettaisi leikattavaksi, se kuolisi joka tapauksessa. Hormonit olivat näyttäneet tehonsa ja sitä ei ollut tarpeeksi. Soitin siis taksin ja kääräisin koiran nopeasti peittoon. Lähdimme ulos, jossa taksi jo odotti. Olin pyytänyt tulemaan nopeasti, ja nopeasti auto oli tullutkin. Istuin takapenkille Hista sylissäni ja kuuntelin koiran hengitystä. Viime yönä vastaanotolle oli tuotu 16-vuotias koira epilepsiakohtauksen kourissa. Koira ei selvinnyt. Se oli kuollut matkalla eläinlääkärille. Tämä mielessäni tarkkailin Histaa ja havainnoin maisemaa, että muistaisin, missä kohtaa koira oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Hista selvisi vastaanotolle. Lääkäri tuli tervehtimään sitä odotushuoneessa ja sanoi, ettei tila ole akuutilla tavalla kriittinen. Eläimiä oli nimittäin useampia jonossa ennen Histaa, ja tämä tuotantoeläinlääkäri, jonka kanssa olin puhelimessakin jutellut ja joka operoisi koiran itse yöllisen lääkärin avustaessa, oli juuri hoitamassa useampaa tapausta. Odottelimme siis. Lääkäri oli kuitenkin sanonut, että olimme tehneet ihan oikean ratkaisun päättäessämme leikata Histan, sillä koiran tila ei ollut parantunut edellisyöstä juuri lainkaan.
Toivo pilkahti, kun tutkimushuoneesta tuli terhakka alaskanmalamuutti. Hista oli noussut istumaan ja alkoi haukkua koiraa pystyyn. Eläin, jota mikään, ei edes vieraat koirat, ollut kiinnostanut useampaan päivään. Olimme niin mielissään, ettemme hennonneet edes kieltää sitä. Kyllä Histalla oli vielä voimia.

Miespuolinen tuotantoeläinlääkäri tuli esittäytymään ja otti Histan tutkimushuoneeseen. Mies oli hyvin miellyttävä ja pätevän oloinen. Hän mittasi anestesia-aineen ruiskuun ja tyhjensi sen Histaan. Viidessä minuutissa koira nukahti pöydälle, ja koko tämän ajan yritin säilyttää katsekontaktia siihen, että muistaisin, miltä se näytti, kun viimeisen kerran näin sen elossa. Odotukset olivat realistiset: Hista joko selviää, tai sitten ei. Jos ei, halusin muistaa koiran oikein hyvin koko loppuelämäni.
Koira siis nukahti ja meitä kehotettiin lähtemään kotiin. Operaatio kestäisi noin kaksi tuntia. Ajan voisi viettää myös odotushuoneessa, mutta yhtä hyvin voisi lähteä kotiin, ja kotona odottaminen olisi kenties miellyttävämpää. Niinpä siis lähdimme. Oven sulkeutuessa katsoin Histaa viimeisen kerran, ja se nukkui rauhallisesti pöydällä. Soitin taksin, joka tälläkin kertaa tuli nopeasti. Kello oli kaksikymmentä yli neljä.

Luvassa oli ehkä elämäni pisimmät kaksi tuntia. Koetin keksiä tekemistä, joka veisi ajatukset pois Histasta, eihän minun murehtimiseni sitä pelastanut. Sitä oli vaikeata keksiä, suosikkinettipelinikin sujuivat hajamielisesti. Lähinnä tuijotin ikkunasta näkyvän autonvuokrausliikkeen kyltin digitaalista kelloa ja mietin. Spekulointi oli turhaa, mutta ajattelin, että jos Hista olisi kuollut operaation alkuvaiheessa, tai kohtu olisi puhjennut, olisimme jo kuulleet siitä. Mitä lähemmäksi kahta tuntia se kesti, sitä paremmin se sujui. Toisaalta en tiennyt, miten hektinen operaatio kohtun puhkeamista olisi seurannut, kenties he eivät olisikaan kerenneet soittamaan. Oli myös ajateltava, että eläintä leikkasi kaksi pätevää eläinlääkäriä, joten se oli hyvissä käsissä. Minua väsytti, mutten olisi kuitenkaan saanut nukuttua. Mietin vain koiraa. Jännitti.

Äitini puhelin soi puoli seitsemältä. Siihen ei heti vastattu kielteisten tulosten pelossa. Lääkärin kanssa jutellessa äitini ilme kuitenkin vaihtui hymyyn ja kysymykseen "on onnistunut?" ja sitä seuraavaan kiittelyyn. Puhelun päätyttyä hän sanoi Histan selvinneen. Purskahdin itkuun ilosta ja helpotuksesta. Aloimme valmistautua lähtöön hakeaksemme Histan kotiin. Sen ei tarvinnut jäädä tarkkailuun, vaan sen saattoi hakea kotiin toipumaan.

Vastaanotolla lattialla makasi puuvillakankaaseen kääritty uninen koira, jonka päähän oli laitettu muovinen läpinäkyvä kauluri estämään pääsyä haavalle. Vatsa oli ajeltu ja leikkaushaavaa peitti teipattu side. Lääkäri kertoi leikkauksen menneen ongelmitta. Kohtu oli ollut valtava. Tavallisesti lyijykynän paksuinen elin oli ollut kuin suuri miehen nyrkki ja painanut yli kuusisataa grammaa. Kysyin, miten he olisivat menetelleet, jos se olisi puhjennut. Mies vastasi, että he olisivat ryhtyneet huuhtelemaan vatsaonteloa, mutta että koiran ennuste olisi huonontunut radikaalisti. Realistisesti ajateltuna se olisi siis kuollut hyvin pian.

Hista sai mukaansa paljon hoito-ohjeita ja lääkkeitä sekä kaulurin. Se oli laskenut alleen unissaan, ja laski vielä useampaan otteeseen illan aikana. Se nukkui koko illan, mutta mielestäni sen olemus oli muuttunut. Kriittisesti sairas koira oli muuttunut toipilaaksi, joka nukkui levollista unta ja reagoi suosikkiärsykkeisiinsä. Kävin illalla ystäväni syntymäpäivillä, ja kun tulin sieltä yöllä yhden aikana, Hista oli jo minua vastassa.

Toki Histalla on vielä pitkä toipumisen matka edessään ennen kuin se on taas terve, mutta nykytilanne näyttää minusta hyvältä. Se ei edelleenkään ole syönyt mitään, mutta se on nesteytetty leikkauksen aikana vuorokauden ajaksi, joten ehkei sillä vain ole nälkä.

Täytyy sanoa, että takana on ollut melkoiset kolmekymmentäkuusi tuntia. Mutta kuten on osuvasti ajateltu, tänään on huominen, josta olin huolissani eilen.

"Kun olin vielä pentu, sain sinut leikeilläni nauramaan ja sanoit minua omaksi
lapseksesi.
Vaikka purin riekaleiksi monet kengät ja revin monet tyynyt, olin sinun Paras
Ystäväsi.
Kun olin tehnyt jotakin pahaa, heristit minulle sormellasi ja kysyit: Miten sä voit?
Mutta sitten rauhoituit ja rapsutit vatsaani kun makasin selälläni edessäsi.

Vaikka sinulla oli aina kiire, oli sinulla kuitenkin aina aikaa olla kanssani. Muistan niitä iltoja kun lepäsin sängyssäsi ja kuuntelin haaveiluasi. Uskoin, että elämä ei voi olla tämän parempaa. Kävimme yhdessä pitkillä lenkeillä puistossa ja autoajeluilla. Kävimme syömässä jäätelöä ja minä sain vain vohvelin, kun väitit, että jäätelö ei ole koiralle terveellistä. Nukuin auringossa odottaen sinua kotiin.

Sitten aloit olla yhä enemmän ja enemmän töissä, aloit tehdä uraa. Sinulla oli yhä enemmän ja enemmän ihmisystäviä. Silti odotin sinua innolla ja tuin sinua aina kun sinulla oli sydänsuruja tai pettymyksiä. En koskaan sanonut sinulle, että olit tehnyt väärän päätöksen ja riemuissani riehuin oma kun tulit kotiin. Ja sitten yhtenä päivänä sinä rakastuit.

Hän, sinun nykyinen vaimosi, ei ole koiraihminen, mutta silti tervehdin häntä kodissamme, näytin kiintymystä ja tottelin häntä. Olin onnellinen, kun sinäkin olit onnellinen. Kun lapset syntyivät, ihmettelin heidän tuoksuaan ja halusin auttaa huolehtimaan heistä. Mutta te pelkäsitte että vahingoittaisin heitä ja sen vuoksi vietin suurimman osan ajasta toisessa huoneessa tai ulkona kopissa.

Oi, miten halusin rakastaa heitä, mutta olin vankina. Kun lapset kasvoivat, olin heidän Iso Ystävänsä. Sormet sattuivat joskus silmiini, kun ne tutkivat korviani ja pusuttelivat kuonoani. Rakastin lasten rapsutuksia, kun sinä enää vain harvoin rapsutit minua. Olisin antanut elämäni lasten puolesta jos sihen olisi ollut tarvetta. Menin salaa heidän sänkyynsä ja kuuntelin heidän salaisuuksiaan. Odotin yhdessä lasten kanssa autosi ääntä kadulta, kun palasit töistä kotiin.

Joskus oli aika, kun ihmiset kysyivät: "Onko sinulla koira?" otit aina lompakosta
kuvani, näytit sitä ja kerroit pitkiä tarinoita minusta.
Viimeiset vuodet vastasit kysymykseen
"Kyllä" ja vaihdoit aihetta.

En ollut enää Sinun koirasi, olin vain koira ja hermostuit aina, kun aiheutin
rahanmenoa sinulle.
Sinulla oli nyt työ ja mahdollisuus muuttaa toiseen kaupunkiin asumaan, mutta
kerrostaloon,
johon ei saa tuoda eläimiä. Teit oikean päätöksen.
Sinulla on nyt perhe, mutta oli aika,
jolloin Minä olin Sinun ainoa perheesi.

Jännitin sitä autoajelua, kunnes saavuimme koirien löytökotiin. Ilmassa oli koirien,
kissojen,
tuskan ja epätoivon haju.Täytit pari paperia ja sanoit: "Tiedän, että löydätte
hänelle hyvän kodin."
Ihmiset siellä kohottivat olkapäitää ja katsoivat sinua surullisena.
He tiesivät totuuden. Miten vaikea on löytää uutta kotia keski-ikäiselle
sekarotuiselle nartulle.
Sinun piti repiä oman poikasi kädet kaulastani, kun poika kirkui: "Isä, älä anna
heidän ottaa
koiraani!" Olin huolissani pojasta ja mietin opettamiasi asioita: ystävyys,
lojaalisuus, rakkaus
ja ihmisen vastuu kaikista elävistä olennoista.

Rapsutit päätäni, et katsonut minua enää silmiin etkä suostunut ottamaan
kaulapantaani ja hihnaani.
Sinulla oli aina töissä määräaika, nyt oli minullakin määräaika.

Kun olit lähtenyt, kaksi kilttiä naista tuli ja sanoi, että kyllä sinä tiesit
muutosta etukäteen
mutta et yrittänytkään itse löytää minulle uutta hyvää kotia. Naiset rapsuttivat
minua hellästi
ja kysyivät: "Miten sä voit?"

Nämä ihmiset täällä löytöeläintalossa huolehtivat meistä niin hyvin, kun näillä
aikaa kiireiltään riittää.
Tietysti meidät ruokitaan, mutta ruokahaluni katosi jo pari päivää sitten.

Ensimmäisinä päivinä, kun joku kulki häkkini ohi, juoksin heti hänen vierelleen.
Luotin aina, että Sinä tulet ja haet minut takaisin. Että olet muuttanut mielesi
ja tämä on vain pahaa unta.
Luotin, että tulee ainakin joku, joka välittäisi minusta ja haluaa pelastaa minut.

Ymmärsin että minun on mahdotonta taistella ihmisten huomiosta pentujen kanssa.
Niillä ei ole vielä
hyviä ja huonoja muistoja. Ne ovat leikkisiä ja riemuitsevat. Menin häkin
takanurkkaan. Istuin ja odotin.

Kuulin askelia, kun ihminen tuli työpäivän päätteeksi luokseni ja vei minut
hiljaiseen huoneeseen.
Hän nosti minut hellästi pöydälle, rapsutti korvaani ja sanoi, ettei minun nyt
tarvitsee enää murehtia. Sydämeni hakkasi ,
kun en tiennyt mitä oli tapahtumassa. Jotenkin vaistosin, että vankeuspäiväni
olivat nyt ohi.

Surin, kun tiesin, että hän oli nääntymässä työtaakkansa alle.Tiesin hänen
liikkeensä etukäteen:
hellävaraisesti hän laittoi kiristyssiteen tassujeni ympärille. Samaan aikaan
kyyneleet valuivat hänen poskilleen.
Nuolin hänen kättään, kuten olin vuosia nuollut Sinun kättäsi. Hän pisti ruiskeen
suoneeni ja tunsin miten
kylmä liuos valui sisääni..Menin makuulle, katsoin häntä silmiin ja sanoin hiljaa:
"Miten Sä voit?"
Hän ymmärsi sittenkin minua ja tunteeni ja sanoi : "Olen tosi pahoillani"
Hän halasi minua ja selitti; se on hänen työtään, menen nyt parempaan paikkaan missä
minua ei koskaan hylätä, missä on paljon rakkautta ja valoa, missä ei enää tarvitse
huolehtia mistään.
Se on todella erilainen paikka.
Sitten heilutin viimeisillä voimillani häntääni ja näytin, että "Miten Sä voit?" ei
ollut tarkoitettu hänelle.


SE OLI TARKOITETTU SINULLE, RAKASTETTU ISÄNTÄNI, KUN MIETIN VIIMEISILLÄ HETKILLÄNI
SINUA, JA VAIN SINUA. ODOTAN SINUA IKUISESTI. VOI OLLA ETTÄ JOKU TOINENKIN
OSOITTAA SINULLE
TÄLLÄISTA USKOLLISUUTTA ELÄMÄSSÄ."

- Jim Willis 2001

"Jos tämä tarina liikutti sinua, sai palan kurkkuun ja ehkä kyyleleenkin silmään,
niin muista että tämä tarina on tosi..
Näin tapahtuu joka vuosi tuhansille eläimille, joita on joskus rakastettu, mutta
jotka hylättyinä lopetetaan eläinklinikalla ja löytöeläintaloissa omistajiensa
välinpitämättömuuden takia.

Haluamme tarinan kautta muistuttaa että jokaisella lopetattavalla lemmikkillä on
joskus ollut koti ja perhe johon se on luottanut ja rakastanut.

Emme halua järkyttää emmekä tuottaa surua.
Mutta, jos tarina jättää jäljen sinun tai jonkun toisen sydämeen niin, että sen
ansiosta yksikin tälläinen tarina saa onnellisen lopun , olemme onnistuneet.

Kanna vastuusi ja osoita uskollisuutesi myös lemmikkillesi ja kehoita kaikkea
muitakin tekemään niin.

On tärkeää, että ei-toivottujen, hylättyjen eläinten tappaminen loppuu.
Tämä tarina voi pelastaa edes yhden eläimen."

Tänäään on martin nimipäivä. :D
Martti EI OLE roskakala.
Martti on maailman paras lemmikkkikala.
Ja tänään on Martin juhlapäivä.
Huomenna on Martti-juhlat.<3
Joihin pääsee harvat ja valitut eli:
Pissaliisa
Seksiseppo
Mamma
Nakki