Istuimme vierekkäin
ja kädet, silmät, hiukset
nuo tutut siinä näin.
Hän äsken oli täällä
kuin aina ennenkin.
Puhuimme niitä näitä.
Niin häntä rakastin.
Hän äsken oli täällä.
Jäi varjo ikkunaan.
Nyt kaikkialta etsin
vain hänen kasvojaan.
Nyt olen vapaa ja mukana tuulen
saan kulkea rajalle ajattomuuden.
Olen kimallus tähden, olen pilven lento
olen kasteisen aamun pisara hento.
En ole poissa, vaan luoksenne saavun
mukana jokaisen nousevan aamun
ja jokaisen tummuvan illan myötä
toivotan teille hyvää yötä.
Et ole sittenkään yksin
Tulee päiviä jolloin et jaksaisi jatkaa
tätä yksinäistä, mutkaista matkaa.
Niin raskaalta kulkea tuntuu tie,
et ehkä tiedä, minne se vie.
Ne jotka kulkivat sen aikanaan,
eivät palaa takaisin kertomaan
miten surujen metsässä suunnistetaan,
tai kuinka ikävän portit avataan
tai koska ja missä tavataan.
Se on paikka, josta vaietaan...
Vai onko juuri tuo oksa tässä
rakas käsi kättäsi etsimässä?
Ja kun tuulen hiuksillas leikkivän luulet,
ole hiljaa, kaivatun äänen kuulet,
hyväilee sinua rakkaat huulet.
Hänen hymyään luontokin hymyilee,
puhu, ystävä, kyllä hän kuuntelee.
Sä lähdit aamulla.
Et kertonut, minne.
Tähdeksikö asetuit,
vai tuulenako kuiskaat puissa?
Vai oliko se häikäisevä aalto,
jonka rannalla näin?
