IRC-Galleria

Terve taas kaikille!

Kevät alkaa tänä vuonna mukavissa merkeissä, joskin näin tammikuun alkupäivinä on vielä turhan aikaista puhua keväästä. Painshockin esiintymisajankohta Emergenza Music Festivalilla on vihdoinkin selvinnyt ja se on kuin onkin 12.3.2009 Ravintola Hellässä Tampereella, jossa tuolloin käydään Emergenzan "alkukarsinnat". Bändikilpailusta sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole kyse, vaikka Emergenza eräänlaisena kilpailuna eteneekin.

Yleisö äänestää parhaat bändit, ja näistä kaikista viidestä alkukarsinnasta on lähdössä kolme parasta bändiä jatkoon "semi-finaaleihin", jotka järjestetään huhtikuussa Tampereen YO-talolla. Sieltä puolestaan matka jatkuu edelleen finaaleihin jotka sitten pidetään Pakkahuoneella Tampereella hamassa tulevaisuudessa.

Käykää tarkistamassa tapahtuman viralliset sivut osoitteessa: http://www.emergenzanordic.com

hyvät jatkot!

Kuten kaikilla bändeillä, myös Painshockilla on ihan oma syntytarinansa. Kummoinen, tai normaalista poikkeava se ei juurikaan ole, mutta se on kuitenkin hyvä tarina kaikkien muiden hyvien tarinoiden joukossa. Tuleepahan siinä allekirjoittaneenkin kerrattua oma musiikillinen "ura", jos sitä nyt siksi voi kutsua. Aloittakaamme siis.

Vuoden 1998 Huhtikuussa neljä kaverusta - Tomi Rajala (rummut), Raine Mäkelä (basso), Taisto Palmroth (kitara) ja Teppo Kuusniemi (laulu) - päättivät perustaa bändin joka alkoi totella nimeä "The Black". Erityisen omintakeisella nimellä varustettu bändi ehti soittaa noin kuukauden ensimmäisen "julkisen" esiintymisen jo kolkuttaessa ovelle. Tuolloin nuoret kaverit - Tomi 16v., Raine ja Teppo 15v. ja Taisto kuopuksena 13.v - päättivät kuitenkin kirjoittaa muutaman oman kappaleen juuri tätä esitystä varten. Toukokuun 23. päivä The Black nousi ensimmäisen kerran lavalle pippaloissa, joissa soittamassa oli kuusi muutakin bändiä The Blackin lisäksi. Poikien setissä oli kaikkiaan neljä kappaletta, joista jopa kolme oli itsesävellettyjä (joskin sävellyksestä noissa kappaleissa ei juurikaan näkynyt tai kuulunut jälkiä) ja yksi cover -kappale. Luonnollisesti kaikki meni täysin perseelleen, jonka jälkeen otettiin melko kännit. Näin oli kuitenkin saatu nuorten soittajien "ura" alulle ja tietysti myös runsaasti intoa kirjoittaa uusia kappaleita.

Samana vuonna Joulukuun 2. päivä oli vuorossa toinen esiintyminen, jota voikin pitää tietynlaisena käännekohtana koko bändiä ajatellen. Treenikämppää ei tuohon kylmään vuodenaikaan ollut, mutta keikka oli pakko hoitaa. Bänditreenit pidettiin n. 19 asteen pakkasessa Tomin kotona vanhassa navetassa. Kitaran kielet katkeilivat kylmyydestä, sormet olivat jäässä puhumattakaan rumpujen kalvoista ja vahvistimista. Hauskuutta ei kuitenkaan puuttunut. Kyseisistä treeneistä on olemassa aivan ensimmäiset tallenteet joita bändistä koskaan saatiin, joskin allekirjoittanut on varmasti hukannut jo kaikki nauhat. ja sitä paitsi, kuka enää C-kasetteja kuuntelee?
Tepolla oli ongelmia treeneihin pääsyn kanssa. Treenithän pidettiin Tomin kotona Suodenniemellä (nyk. Vammala) Teppo asui tuolloin Kankaanpään Vihteljärvellä, josta matkaa tuli jonkin verran enemmän kuin Rainella ja Taistolla, jotka molemmat asustivat Lavian keskustassa tuohon aikaan. Kun siis laulajaa ei treeneihin saatu, Tomi lupautui rumpujen takaa "tuuraamaan" Teppoa yksien treenien ajan. Ensimmäisen kappaleen jälkeen Rainen suusta kuultavissa oli sanat: "Tää on muuten Tepon viimenen keikka".

Keikka heitettiin Suomelan Koululla, samalla myös The Blackin hanskat lensivät tiskiin. Palaute ei ollut mitenkään mairittelevaa, ja jo seuraavana vuonna Abien järjestämissä konuissa oli seinällä suuri seinävaate, jossa luki suurin piirtein seuraavasti: "The Black on paska!" Kyseisestä keikasta on olemassa myös videotaltiointi, jota ei muuten allekirjoittaneen ja bändin jäsenten lisäksi tule koskaan näkemään yhtään kukaan. Ainakaan ilmaiseksi.

Tomppa, Raine & Taisto päättivätkin jatkaa bänditoimintaa kolmeen pekkaan, ja musiikkillinen suuntakin muuttui hivenen "yleisöystävällisemmäksi". Tomppa alkoi kirjoittaa omia kappaleitaan, niistä ensimmäinen jo tavallaan paikallislegendaksi muodostunut "Habamies", jota muun muassa Tompan nuorempi veli Rami soitteli koulun bändin kanssa noin kymmentä vuotta myöhemmin.
Bändin nimi muutettiin "Braindeadiksi" ja musiikillinen linjaus oli hyvin pitkälle punk-rock -meininkiä. Keikkojakin tuli tehtyä muutamia seuraavan reilun vuoden ajan. Tiet alkoivat kuitenkin hiljalleen erota tyttöystävien ja/tai opiskelupaikkojen vietyä soittajat muualle. bändiä koitettiin vielä elvyttää uuden laulajan - Jarkko Kukkulan - ja uuden nimen - Stroaker - voimin, mutta toisin kävi. Viimeisen keikkansa Braindead soitti vuonna 2001 Suomela-Rock -tapahtumassa, jota katsomassa oli noin kymmenen henkeä rankan vesisateen vuoksi. Braindead -vuosina kaikilla jäsenillä oli myös sivuprojekteja, joista Tompalla eniten esiintymisiä tuotti "Blair" - Outi Laitila (laulu), Vesa Ylikoski (kitara), Toni Kulmala (basso) ja Janne Salminen (rummut) - jossa Tomi soitti lähinnä Jannen tuuraajana rumpuja. Rainella ja Taistollakin oli omat sivuprojektinsa. Ensimmäisenä muistuu mieleeni Rainen projekti "Dawn" - Jani Lahtivirta (kitara), Raine Mäkelä (basso), Vesa Ylikoski (rummut & laulu) ja Henna Erkkilä (koskettimet) - jotka jonkin aikaa soittivat synkeitä versioita vanhoista Vesan kirjoittamista kappaleista. Taistolla puolestaan projektina oli "Saha" - Jani Lahtivirta (kitara), Taisto Palmroth (basso) ja Vesa Ylikoski (rummut & laulu) - ,josta vielä tulee tarinaa syvemmin historiikin myöhemmässä vaiheessa. Tompalla puolestaan oli bändi nimeltä "Kassakone", tai oikeammin siis "Cash Register" - Petri Levola (laulu), Timo Luoma (kitara), Taisto Palmroth (kitara), Jani Lahtivirta (basso), Tomi Rajala (rummut & laulu) - joka oli kasassa vielä hetken Braindeadin kuolemisen jälkeenkin, ja tältäkin kokoonpanolta on tallella joitakin treenikämppänauhoja. Tompalla oli myös yhden keikan, puoliksi Kankaanpääläinen, projekti nimeltään "Wicked Dreams" - Vesa Ylikoski (kitara & laulu), Aki Koivuniemi (basso), Sami Kortteus (kitara) ja Tomi Rajala (Rummut) - joka ehti soittaa yhden keikan vuoden 2000 Hörhiäisten Yössä Kankaanpäässä. Valitettavasti bändin jatkuvuus loppui lyhyeen Sami Kortteuksen poismenon vuoksi. Hänen mahtava kitaransoittonsa ja valtava soundinsa on silti onneksi vielä kuultavissa joiltakin Wicked Dreamsin tallella olevilta treeninauhoilta.

Tomppa muutti Kankaanpäähän joksikin aikaa vuoden 2001 alussa ja bänditoiminta oli jo tuolloin enemmän tai vähemmän kuollutta. Kankaanpäässä hän kävi tuolloin kokeilemassa paikallisen "Shotgun" -yhtyeen riveissä rumpujen soittoa, mutta se visiitti jäi yksien treenien mittaiseksi. Tutustuttua silloin tuli paremmin konemusiikkipuoleen, tai paremminkin sen tekemiseen. Eihän sitä sellaista kuunnella voinut, mutta mukava sitä oli näperrellä. Jonkin aikaa harjoiteltuaan kappaleet alkoivat jo kuulostaa joltakin, ja vuoden 2001 Suomela-Rock -tapahtumassa kuultiinkin DJ Ylkän ja DJ Tomban yhteistuotos, massiivinen "Next Step -teos". Bändihommien oltua edelleen jäissä konemusiikin teko jatkui aina vuoteen 2002 "DJ Tomba" -taiteilijanimeä käyttäen.

2002 keväällä Tomi osti vihdoin ensimmäisen kitaransa, olihan hän sentään jo opetellut soittamaan vuodesta '98 lähtien ystävänsä Toni Kulmalan avustuksella. Jossakin vaiheessa kyllästyminen konemusiikkiin uupui, ja alettiin kokeilemaan kitaran mahdollista liitettävyyttä kotona olohuoneen pöydällä nököttävään tietokoneeseen. Ja siitä se sitten lähti, "Eksynyt" oli kappale, joka ensimmäisenä saatiin nauhoitettua, ja tätä voidaankin pitää varhaisena Painshockin syntynä siksi, minä sen tänä päivänä tunnemme. Tomi oli jo tuolloin päässyt kahdenkymmenen ikävuoden toiselle puolelle, ja työt luonnollisesti alkoivat hidastaa ja haitata inspiraation syntyä. Silloin oli tehtävä kun ideoita tuli, eikä tilaisuuksia voitu missään tapauksessa hukata. Näin ollen Tomppa työskenteli päivät omistamassaan baarissa, ja jäi moniksi illoiksi baarin sisätiloihin notkumaan ja nauhoittamaan musiikkia. Sunnuntaitkaan eivät lepopäiviä olleet. Koska tietokone ja muut nauhoitusvälineet olivat baarilla, sinne siis. Näin toiminta jatkui vuoteen 2003 ja konemusiikki sai jäädä. Taiteilijanimi kuitenkin vielä säilyi, vaikka rokimpien kappaleiden esittäjän paikalla oli vain heitetty sana "Tomirock".

2003 vanhat toverukset Jarmo Kirjonen ja Tomi törmäsivät toisiinsa jälleen useiden vuosien jälkeen. Tutustuttu oltiin jo aikanaan Braindeadin aikana ja jatkoa näin siis seurasi. Jarmo oli innokas kitaransoittaja, eikä aikaa kulunut kun uusi bändi oli jo kasassa. "Deathallica" oli syntynyt. Jani Lahtivirta, jo entuudestaan tuttu kaveri, tuli soittamaan bassoa ja jonkin ajan päästä myöhemmin toisen kitaristin puutteesta kärsinyt bändi sai balsamia haavoihinsa Taisto Palmrothin liityttyä joukkoon mukaan.
Ensimmäinen keikka kuitenkin soitettiin 2003 Niinisalon varuskunnan sotilaskodissa, ja tapahtuma sai yllättävän käänteen. Deathallica ehti melkein soittaa ensimmäisen setin loppuun, kunnes sotilaskodin omistajat päättivät lopettaa "melusaasteen". Noh, eivät ne "soundit" niin kovin kummoisia olleet, myönnettäköön. Keikalla oltiin myös loppuvuodesta 2003 ja kyseessä oli tällä kertaa Kankaanpään Tennishalli KaMaRilla järjestetty bänditapahtuma/kilpailu, jossa osanottajia oli Kankaanpäästä ja sen lähikunnista. Deathallica nappasi kilpailusta toisen sijan heti Broncosin jälkeen. Väriä ei tietenkään puuttunut tästäkään keikasta. Jarmolla ja Janilla oli tapana ryypätä toisinaan kohtuuttomankin paljon ja usein, eikä Taisto tästä pitänyt syystä että treeneistä ei tullut mitään. Taisto päätti tehdä miehen työn ja vetää räkäkännin ennen keikkaa. Soittoa ei kuitenkaan tällä kertaa keskeytetty. Taiston sai suorastaan repiä pois lavalta.

Deathallica oli nähnyt tiensä pään, lähinnä siitä syystä, että "covereita on kiva soittaa mutta kun ei jaksa..." näin perustettiin Disorder ilman Taistoa. Disorder ei koskaan - ainakaan muistaakseni - soittanut missään julkisesti mutta nauhoituksia tehtiin Jarmon autotallissa sitäkin enemmän. Riidat kuitenkin tulivat kaiken tielle ja niin Disorder loppui yhtä nopeaan kuin alkoikin. Jarmo ja Jani muuttivat Loimaalle, jossa he yhdessä perustivat Disorderin uudelleen, kuitenkin täysin uusin kappalein.

Disorderin aikana myös Tompan musiikin teko ja nauhoittelu jatkui. Nauhoitustekniikat kehittyivät, ja musiikki alkoi kuulostaa pikkuhiljaa jo joltakin. "Anger In You" -kappale syntyi helmikuussa 2004 Tomin ollessa kovassa flunssassa, ja kappaleesta tulikin harvinaisen vihainen veto siihen asti tehtyihin kappaleihin verrattuna. "Tomirock" ei siis enää ollut oikea termi luonnehtia uutta tyyliä, vaan nimi oli jostain keksittävä.
Tomilla ja Pepillä (Jani Lahtivirta) oli yhteinen "joukki", jota on varmasti ulkopuolisen vaikea ymmärtää, mutta selitetäänpä hieman. Ajatushan lähti kahdenkeskisestä keskustelusta, joka käsitteli naista joka oli surmannut miehensä leikkaamalla hänen peniksensä irti, jonka jälkeen hän oli jäänteet heittänyt tylysti pellolle. Keskusteluhan ei keskittynyt missään tapauksessa naiseen, tai varsinkaan mieheen suoranaisesti, vaan tapaan jolla hän kuoli. Jonkun tutkimuksen mukaan mies, jolta suvunjatkamiselin syystä tai toisesta joutuu irroitetuksi muusta ruumiistaan ei ehdi tuntea kipua runsaan verenvuodon seurauksena. Tällaista reaktiota kutsutaan "Kipushokiksi". Ja siis tällaisesta asiasta vitsiä sitten väännettiin. Annetaan jonkinlainen esimerkki vitsistä: Jos jollekin oli käynyt jotenkin hassusti, enemmän tai vähemmän vakavasti, kerroin Pepille: "Sille ja sille tyypille kävi näin ja näin ikävästi". Normaalisti tällaiseen kai reagoitaisiin joko sanomalla "Herra isä!" tai "voi luoja" tai perinteisesti vain toteamalla "voi voi sentään". Pepillä oli aivan oma tyylinsä. Hän jähmettyi paikalleen kuin suolapatsas, ja huuliaan liikauttamatta päästi hampaidensa välistä sanan "kipushokki" hyvinkin vaivalloisen kuuloisesti. Ja tämä tietysti nauratti kovasti.
Ja kun "Anger In You" -kappaleelle alettiin miettiä ns. "Projektinimeä", Tomi alkoi miettiä mitähän se kipushokki mahtaisi olla englanniksi. Nopea käännös, ja Painshock oli syntynyt.

Loppuvuodesta 2004 ja alkuvuonna 2005 Tomppa jatkoi soittamistaan vain huvin ja urheilun vuoksi entisten Cash Register -tyyppien Petri Levolan ja Timo Luoman kanssa, ensimmäistä kertaa kitaristin ja/tai basistin ominaisuudessa. myöhemmin mukaan tuli basistiksi Rami Rajala, mutta tästä kokoonpanosta lisää myöhemmin.

Painshock näki kokonaisena bändinä ensimmäistä kertaa päivänvalon keväällä 2005 jolloin lyöttäydyttiin yhteen vanhan Wicked Dreams -basistin Aki Koivuniemen kanssa. entinen Blair -basisti Toni Kulmala otti lauluvastuun Tomi Rajalan edelleen soittaessa rumpuja. Kitaroista vastasivat "Rembo" (valitettavasti tässä yhteydessä en kaverin oikeaa nimeä edes muista, jos joku tietää niin kertokaa) ja Ari Niiranen. Bändi ei ollut kasassa pitkään, mutta elokuussa 2005 kuitenkin päästiin kerran lauteillekin.
Kyseessä oli hyvän ystävän Teijo Halmelan 50 -vuotissyntymäpäiväjuhlat, joihin hän henkilökohtaisesti oli meitä pyytänyt soittamaan. Oli vähällä ettei tämäkään keikka mennyt puihin, sillä keikkapäivän aamuna Tomi sai tiedon Tonin ja Rembon olevan Seinäjoella putkassa. Siitäkös riemu sitten syntyi. Eikä siinä vielä kaikki, mutta kavereilla oli sen verran kovat ryyppäjäiset olleet etteivät enää jalat tahtoneet kantaa, joten Toni oli myös siinä sivussa kaatunut katukivetykseen ja lyönyt päänsä. Kuitenkin yhdeksän aikoihin illalla kaverit pääsivät pelipaikalle ja juhlat saattoivat alkaa. Bändi jäi lyhytikäiseksi lähinnä bändin jäsenten kiireiden vuoksi.

Taas oli aikaa jollekin muulle. Saha, joka jo edellä mainittiinkin herätettiin uudestaan henkiin jo aikaisemmin vuosien 2004 ja 2005 aikana, ja kappaleita tehtiin jokunen yhdessä kitaristi Jani Lahtivirran kanssa. jokunen niistä, esim. "Kellokoski Kutsuu" oli jo vuoden 2002 tuotoksia. Vesa Ylikoski oli sitä mieltä, että Saha pitäisi herättää jälleen henkiin. Hänen omia sanoja lainatakseen "tehdään sellanen comeback -keikka, sellanen pistokeikka". Näin siis Sahasta tuli Pistosaha - Vesa Ylikoski (rummut), Jani Lahtivirta (kitara), Tomi Rajala (kitara & laulu), Rami Rajala (basso). Pistosaha ei ole tähän päivään mennessä soittanut kuin yhden ainoan keikan Äetsässä pienimuotoisessa bänditapahtumassa vuonna 2005. Rami Rajala ei kuitenkaan paikalle päässyt nuoresta iästä johtuen, joten häntä tuurasi Markus Kylväjä. Pistosaha elää edelleen, kappaleita syntyy joskin verkkaiseen tahtiin, mutta tätä ei koskaan olla unohdettu. Kulttimaineen saavuttanutta bändiä tuskin kovin helposti unohtaakaan.

Vuosina 2006 ja 2007 siis soiteltiin yhdessä Petri Levolan (rummut) ja Timo Luoman (kitara) kanssa, ja "jamittelukännibändistä" oli tullutkin jo hieman parempi mitä se oli aikaisemmin ollut. Soittamaan ei enää lähdetty asenteella "vedetään kännit, soitellaan ja oksennellaan", vaan jokainen oli hieman paremmin ryhdistäytynyt. Hauskaa oli, ja tietysti alkoholia nautittiin, mutta tunnelma oli hyvä. Tapahtumapaikkana useimmiten oli Teijo Halmelan olohuone, jossa hyvin usein perjantaisin ja lauantaisin rokki soi. Tuli vaihe, jolloin bändi uskaltautui ihan keikoillekin asti. Kaksi tai kolme keikkaa vuoden 2007 aikana, ei enää muistu mieleen. Kuitenkaan ei kahta kertaa samalla nimellä. Milloin bändin nimeksi oltiin ilmoitettu "Tomi Rajala Project", milloin taas "P. Levolan Rytmiorkesteri". Keikat olivat Suodenniemellä ravintola Pianossa, ja kyseessä oli aina jokin erityinen tilaisuus, syntymäpäivät tai jotakin muuta vastaavaa. Bändin toiminta loppui lopulta soittopaikan puuttumiseen ja tietenkin Painshockin alkusävelet Kankaanpäässä.

Sitten pääsemmekin jo vuoteen 2007 ja lähelle nykyhetkeä. Vesa Vataja otti Tomiin yhteyttä puhelimitse toukokuussa 2007 tiedustellen "Ei mitään bändihommia olis?" Hetken päästä Mika Korkeamäki soitti myös, ja kyseli hyvinkin pitkälle samat asiat.
Vesa ja Mika olivat hekin pitkän linjan muusikoita, ja molemmilla heistä oli pitkä tausta Suomi-Rock yhtye "Valtimosta". Vesa oli myös piipahtamassa "Varieteessa" jossakin vaiheessa. Tomppa tunsi Vesan ja Mikan jo entuudestaan, aikaisemmin 2000 -luvun alussa Valtimo tarvitsi rumpalilleen tuuraajaa, ja löysivät Tompan. Tomi kävi poikien kanssa treenaamassa jokusia kertoja, mutta ikävä polvivamma keskeytti ja lopulta lopetti sen lyhyeen.
Tälläkin kertaa he etsivät Tomista nimen omaan rumpalia, josta Tomi ei kuitenkaan täysin rinnoin ollut riemastunut juuri polvivaivojen tuottaessa rumpujen soitossa ongelmia. Bändi otti kokeeksi ensin jonkun Popedan kappaleen, jotta yhteinen sävel löytyisi. Kokoonpano oli siis: Mika Korkeamäki (laulu), Vesa Vataja (basso), Kari Liimu (kitara), Petri Saloniemi (kitara), Tomi Rajala (rummut & laulu). Ensimmäiset treenit menivät hyvin, ja vietettiin pitkä juttutuokio selvittäen bändin tulevaa suuntaa, ja niin edelleen. Ohimennen Vesa tuli kysyneeksi mahdollisista omista kappaleista, johon Tomi tietysti vastasi omia kappaleita olevan enemmän kuin omiksi tarpeikseen. Tomi toimitti Vesalle joitakin nauhoittamiaan kappaleita, joihin molemmat Vesa ja Mika tykästyivät. Jonkin ajan kuluttua Petri ei enää kuitenkaan näyttänyt kovinkaan suurta mielenkiintoa bändiä kohtaan, ja niinpä alkoi uuden kitaristin etsiminen. Kitaristin etsinnöissä epäonnistuttiin, joten tehtiin radikaali päätös - Tomi kitaraan ja uusi rumpali etsintään. Rumpali löytyikin pian Porista, mutta muutamien treenien jälkeen bändi totesi rumpalin olevan "yhteensopimaton" bändin suunnan ja visioiden kanssa. Rumpupallille istahtikin sitten Tomin nuorempi veli Rami Rajala, joka omi kyseisen jakkaran heti kodikseen. Jotain kuitenkin vielä jäi puuttumaan - Kosketinsoittaja. Lyhyiden etsintöjen jälkeen sopiva kandidaatti löytyikin Kankaanpäästä. Kankaanpäässä Aikuiskoulutuspuolella suutariksi opiskeleva Sara Jaavamo osoittautuikin juuri siksi, mitä oltiinkin haettu. Loistavat kyvyt, uskomaton improvisaatio ja soitosta huokui se kauan puhuttu kuuluisa tunne.
Loppuvuosi 2007 meni harjoitellessa, ja ensimmäinen tulikoe oli nykyisellä Painshockilla uudenvuodenaattona 2008 Kankaanpään Moottoripyörä & Autoklubin kokoontumistiloissa. Talven 2008 aikana Painshock vetäytyi myös studioon, jonka työn tuloksena syntyi "Who's Laughing Now?" -niminen EP joka valmistui sopivasti vapuksi 2008. Vesa päätti jättäytyä bändistä kiireiden vuoksi hyvin pian sen jälkeen. Paniikki oli melkoinen, sillä se oli vähällä tarkoittaa kuoliniskua koko bändille. Vähän aikaa mietittyään Tomi tuli jonkinlaiseen johtopäätökseen ja päätti kutsua ystävänsä Toni Kulmalan soittamaan bassoa. Hän suostui, ja tulikokeestaan hän myös selviytyi mainiosti.

Näin olemme päässeet nykyhetkeen ja syksyyn 2008. Mitä seuraavaksi? Katsotaan...