Mua huolestuttaa, milloin masennus kiduttamiseni lopettaa?
En aina jaksa, en aina kestä, mutta kukaan ei ymmärrä.
Mun vaan täytyy olla ilonen, mun on kuulemma pakko, se sattuu.
Jokainen, jolla on masennus ymmärtää ne on mulle hyviä ystäviä.
Ne jotka ei koe tätä tunnetta, ei tiedä mitään tästä tuskasta.
Kaikki tulee tyyliin neuvoo miten pitäis elää, mitä kannattais tehä.
Voin suoraan sanoo, älkää tulko mua opettamaan.
Ja tietty voisin mennä hoitoon taas, mut mikään ei tuu muuttumaan.
Oon taas hetken onnellinen, jollain lailla elämästäni iloinen.
Kuitenkin masennus löytää tien takaisin, vaikka sitä itse todellakaan en haluaisi.
Olis kiva olla pelkkä perus angsti, jol oikeesti ei menis ees vaikeesti.
Mut valitettavasti oon oikeesti loppu, oikeesti väsynyt ja kaipaan tukee ja ymmärrystä.
Mun päässä kohisee, siel kuuluu vaan pieni vittumainen ääni.
Se sanoo mulle asioita joita en halua tehdä.
Monesti on tullu tehtyy itelleen kaikkee, siitä alko jollain lailla jopa pitää.
Tuntu vaan et se autto, se nosti mut ylös, tekis must hetken onnellisen.
Nyt se kaikki ei oo enää arkipäivää, mut ei kadonnu kokonaan elämästä.
Moni haukkuu siks säälittäväks, angstiks ja muuten vaan paskaks.
Mut tulkaa hetkeks elää mun elämää täl mieli alalla, yrittäkääpä selvitä omilla avuilla.
Kun ei enää äiti ja iskä tuokkaa nenän eteen kaikkee, ei oo kavereit ympäril ku sul on vitun vaikeet.
Ku itket, kukaan ei tuu lohduttaa, kun kärsit, kukaan ei tuu sun haavoja paikkaamaan.
Mä arvostan siks pieniikin eleitä, etsin usein ystävää, mulle se vastais enkeliä.
Jos tääl joskus ees joku mua käy kattoo, mun mieli ala kohenee ja paljon.
Te joil kaikki on hyvin, olkaa ilosii, älkääkä turhan takia valittako.
Sil mä tiiän mitä on olla oikeesti masentunu, mitä on oikeesti toivoo kuolemaansa.
Mitä on olla yksin, miltä tuntuu menettää oma äiti.
Mille tuntuu olla koko koulun paskan puhumisen aihe.
Miltä tuntuu rakastaa niitä ketkä mua vihaa.
Ku haluais hymyillä, sen sijaan valuttaa silmist vaan kyyneleitä.
Kun tartteis toista vierelle, ni istut itekses.
Mille tuntuu haluta jatkaa elämää, ni istut vaan neljän seinän sisäs.
Kun tulee loppu romahdus, kun sisällä jatkuu aina sama vitutus.
Jokaisella on mahdollisuus parempaan, mut moni kun ei osaa vaan pienii asioit arvostaa.
Teoilla pienillä, voi parantaa toisen haavoja jo hetkessä.
Jokainen haluaa tuntea olevansa rakastettu ja tärkeä.
Jokaisella on unelmia, jokaisen sydän täytyy joskus särkyä.
Mut niin kauan kun on uskoo johonkin parempaan, niin kauan on toivookin.
Vaikka sille se ei aina tuntuiskaan, mä tiiän totta se on.
Elämässä tulee pakosti hyvää kun huonookin, kukaan ei voi tietää onko se huominen parempi.
Mut sitä odotellessa kerron, kukaan ei oo täydellinen täällä.
Jokaisessa on omat vikansa, yritetään hyväksyä ihmiset sellaisena.
Mä haluan sanoa teille jotka kokee samaa kun minä, koittakaa hei jaksaa, ei elämä tähän pääty.
Älkää vaipuko pohjalle asti, vaikka pohjalta pääsee ylöskin.
Ei kenenkään tarvitse jaksaa yksin, voi hakea apuakin.
Mä mietin teitä, mä arvostan teitä, ootte lähellä mun sydäntä.
Missä ikinä ootkaan, minne ikinä menet, mieti hyviäkin hetkiä, älä aina vaan huonoja.
Mä toivotan onnea, paljon jaksamista ja voimia, vaikka itsekään en ehkä selviä.
Mut silti mä yritän.
© Mira
