IRC-Galleria

Karhu on Suomen kansalliseläin, mutta tapettiin lähes sukupuuttoon 1900-luvun alussa. Nykyään kannan kooksi arvioidaan 2100–2250 yksilöä. Karhuja on koko maassa paitsi Ahvenanmaalla, Pohjois-Pohjanmaan rannikolla ja osassa Lappia. Tihein kanta on itärajan tuntumassa. Elinympäristöjä ovat metsät ja suot, päivälevolle on oltava kunnollinen suojapaikka. Karhu on enimmäkseen yksineläjä ja liikkeellä öisin ja iltahämärissä. Se nukkuu talviunta loka–marraskuusta maalis–huhtikuuhun. Elinpiiri on luonteenomaisesti 25 km² mutta voi olla huomattavasti laajempikin (naarailla 1000, uroksilla 10 000 km²). Karhu välttelee ihmistä ja kohtaamiset ovat äärimmäisen harvinaisia.

Karhu on ollut muinaissuomalaisille arvostettu ja pyhä eläin. Sitä on kuitenkin myös pelätty, minkä takia karhusta on käytetty monia kiertoilmauksia. Karhu on tarinan mukaan laskettu taivaalta Otavan tähtikuviosta. Usean pohjoisen kansan mytologiassa karhu on ihmisen sukua, ja ehkä myös muinaiset suomalaiset ovat ajatelleet näin.

Suomalaisessa kansanperinteessä karhulla on useita kiertoilmauksia, kuten mesikämmen, kouvo, kontio, otso, metsän omena, metsän kuningas ja nalle. Myös karhu on ollut alun perin kiertoilmaus tarkoittaen eläimen karheaa turkkia, mutta sittemmin se on vakiintunut karhun nimeksi. Kiertoilmauksia käyttämällä muinaissuomalaiset ovat halunneet välttää kutsumasta petoa luokseen. Karhun ehkä vanhinta ja alkuperäisintä nimitystä vastaa nykyisessä suomen kielessä sana otso. Otso-sana on muunnos sanasta ohto. Ohto taasen on deminutiivi eli hellittelymuoto sanasta oksi, joka on karhun alkuperäinen nimitys. Oksi-sana taipuu kuten sana kaksi. Sanalle on vastineita kaukaisissakin suomensukuisissa kielissä ja se on näissä kielissä ikivanha ja omaperäinen.