IRC-Galleria

Kukaan ei ymmärrä minua. Valun hiljalleen täältä ikuisuuteen notkuvin polvin, tärisevin käsin ja rohtunein huulin. En unta yöllä saa. Ajatus päässä virtaa. Pakko herätä piirtämään paperille, kuvia mitä päässäni pyörii. Koskaan en niistä pidä. Sillä koskaan ne ei ole sellaisia millaisina ne päässäni pyörivät. Ne muuttavat muotoansa yhden viivan aikana. Eivät kerro minulle siitä tehdessäni mitään. Sotkevat vain ajatukseni, kadottavat ne. Sisältä olen tyhjä. Ulkoa kuivunut kuori.

Pian kaverini kävelee sisään ja nostaa piirrokseni. Katsoo sitä hiukan, oivaltaa muka jotain. Näkee sieluuni, piirroksen kautta. Kohta sitä kehuu. ”Kaunis” hän sanoo. ”Herkkyyttä täynnä, kuten sinäkin.” Uuh mikä oivallus, ajattelen hiljaa mielessäni. Vitun lutka, et tajua sitä mitä tahdon sanoa teoksellani. En sano sillä mitään. Sanon vaan, että ahdistaa, kun yöllä en kuvien takia unta saa. Sitten yritän ne tallentaa ja ne menevät pieleen ja minua vituttaa ja ahdistaa enemmän ja enemmän.
Ja hän sanoo niissä olevan kauneutta ja herkkyyttä.

Vitut, sanon minä. Ja hän tuntee itsensä pieneksi ja riittämättömäksi, kun hänelle ei ole annettu ”taiteilijan lahjoja”. Mitä taidetta sekin on jos yöllä hajoaa palasiksi ja pian paperikin muuttuu niiksi palasiksi. Sinä et tiedä mitään.

Venyttelen, heiluttelen jalkojani ylös. Katson ihoani. Se näyttää nurmikolta hurjine ihokarvoineen. Puren ihoani se maistuu makealta. Voisin nuolla ihoani. Miltä toisen iho tuntuisi kielelläni? Tuntuisiko se paremmalta? Olisiko siinä nurmikkoa?

Huomaan olevan alkoholin vaikutuksen alainen. Ystäväni tarjosi minulle punaviiniä. Tuo liero kiero lisko mieli. Kuvitteli olevansa vampyyri hetken. Huomaan, kuinka aivojeni välitysaineet alkavat sekoittua juodessani lisää punaviiniä. Alan kikatella. Tuntea itseni. Arvostaa itseäni..

Istun baaritiskillä. Huomaan haparoivani vieressä istuvan charmikkaan miehen haaraväliä. Tunnen käteni alla veren pakkautuvan johonkin jötikkään. Jota minä en omista. Se kiihottaa minua. Tunnen hänen kätensä pian minun haaravälissäni. Tunnen, kuinka kosteus nousee sisälläni. Ehdotan hänelle hiljaista paikkaa. Hän ei ymmärrä mitä tarkoitan hiljaisella paikalla, vaan vie minut baarin likaiseen miesten vessan koppiin. Kumpikaan ei välitä silloin mistään. Hän kaivaa housuistaan tuon ison jöttikänsä. Alkaa tunkea sitä minun kosteaan aukkoon. Tunnen aivosolujeni häviävän. Hetkeksi. Otan kiinni hänen jötikästään, autan häntä tunkemaan sitä kovemmin ja nopeammin sitä sisääni. Pian tunnen, kuinka joku kostea valuu minuun. Se tuntuu jumalaiselta. Hetken tunnen itseni jumalattareksi kaikki voivaksi.

Ei mene kauankaan, kun tuo tunne on ohi. Joku tempaisee oven auki. Se on miehen vaimo. Hän läpäisee minua kasvoilleni. Tunnen kuinka läpäisy herättää minut. En tajunnut, että miehellä olisi vaimo. Tosin miten niin charmikas mies yksin olisikaan. Tunnen itseni likaiseksi huoraksi. Lasken hameen helman, kuljen pois baarista.

Istun puistonpenkille, tunnen häpeän kaatuvan niskaani. Ihoni menee kananlihalle. Takanani seisoo iso mies. Hänellä on veitsi, hän tuo sen kasvojeni korkeudelle. Katsoo pelokkaisiini silmiini lipaisee kielellään naamani yli ja sanoo: Haarat levälleen! Tai viillän kurkkusi auki. Teen mitä hän käskee. Hän tunkee sisään jotain limaista, kovaa ja alkaa rynkyttää. Yritän huutaa, mutta hän tukkii suuni kädellään. Yritän purra häntä, mutta hän ei huomaa sitä rynkyttäessään minua. Pian hän tulee. Hän heittää minut maahan.

Niin kuin tämä ilta ei olisi jo voinut nöyryyttää minua enempää. Luhistun. Silmistäni alkaa valua suolainen vesi. Tärisen, heilun sikiöasennossa. Huudan. Huudan. Huudan.

Hän kietoo kätensä kaulani yli ja hyväilee minua. Tunnen hänen rintansa. Hänen rintansa ovat kauniit. Ne ovat pyöreät. Niissä on kaikki. Hän sanoo, että rakastaa minua aina. Hän ei vihaa minua. Ei edes menneisyyttäni. Kuka hän on? Hän on nainen. Hän rakkaimpani.

Unta en yöllä kuitenkaan saa. Ne kuvat vainoavat minua. Olen vain. Mitään ei edes tapahtunut, keksin tämän kaiken. Sillä se virtaa minussa. Ne ovat jonkun muun tarinoita. Silloin tajusin asian pelottavan. Minussa virtaa taiteilijan veri. Otin kynän ja piirsin. Siihen syntyi kuvio. Joka ei tyydytä minua vaan muita. Ystäväni astuu sisään, ottaa piirrokseni ja kehuu sitä. Ehkä se on tehtäväni. Välittää kuvia päästäni, vaikka ne ei minua miellyttäisikään, mutta toisaalta. Kukaan ei ymmärrä minua. Valun hiljalleen täältä ikuisuuteen notkuvin polvin, tärisevin käsin, ja rohtunein huulin.

Short Novel By BellaGodiva