Suuri osa Suomen saamista ihmisoikeusrikkomuksista liittyy ylipitkiin käsittelyaikoihin, mutta ne eivät tietenkään ole ainoa tapa, jolla Suomi kunnostautuu neuvostoliittoilussa. Ainoastaan seitsemän 47:tä Euroopan neuvoston jäsenvaltiosta on saanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta enemmän tuomioita sananvapauden rikkomisesta kuin Suomi. Sananvapauden rutiininomaisen rikkomisen lisäksi Suomi säätää toistuvasti lakeja, jotka maan korkeimmat oikeusoppineet tuomitsevat perustuslain vastaisiksi; tästä viime aikaisina esimerkkeinä Lex Nokia ja uusi yliopistolaki.
Ongelma ei tietenkään ole siinä, ettäkö Suomen lait olisivat jotenkin puutteellisia. Jos niitä lakeja kunnioitettaisiin, Suomi ei rikkoisi ihmisoikeuksia. Ongelma on siinä, että ihmiset elävät illuusiossa, että koska kaikki heidän välittömässä lähipiirissään näyttää olevan hyvin, asiat ovat myös todellisuudessa hyvin. Euroopan lähihistoria tarjoaa tästä harhasta kärjistetyn ja erittäin yksiselitteisen esimerkin; Natsi-Saksa.
Elämä Hitlerin ajan Saksassa ei ollut keskimääräiselle, tavanomaiselle saksalaiselle gestapoa, keskitysleirejä ja mielipidevankeutta. Hitlerin ajan Saksassa oli glamouria hohkavia elokuvatähtiä ja ulkomaan kansalaiset kävivät lomailemassa Saksassa idyllisillä rantalomilla pelailemassa golfia ja Diablo II:tä. Hitlerin ajan Saksa ei näyttänyt tavallisen kansalaisen silmissä painajaismaiselta Helvetin esikartanolta, jossa kaikki Danten kuvailemat infernon hirveydet kävivät toteen ja jossa juutalaiset paloivat rovioilla ympäri katuja. Monelle saksalaiselle Natsi-Saksa oli hyvinvointivaltio.
Tästä huolimatta Natsi-Saksa nakkasi ihmisiä vankilaan mielipiteiden vuoksi, urkki kansalaisiaan välittämättä heidän yksityisyydestään ja loukkasi omien kansalaistensa perimmäisiä oikeuksia. Nämä teot eivät vain yksinkertaisesti kiinnostaneet tavanomaista saksalaista, koska tavanomaisesta saksalaisesta tuntui siltä, että niillä ei ole käytännössä mitään merkitystä hänen elämänsä kannalta, tai että loukkausten uhrit ovat ansainneet sen. Harva sakasalainen oli edes perillä siitä, mitä kaikkea Saksan valtio todellisuudessa puuhaili. Saksalaiset eivät olleet pahoja ihmisiä, koska he antoivat natsivallan tapahtua; he olivat ainoastaan passiivisia.
Vastaava ilmiö on tapahtumassa Suomessa. Kun Suomessa puhuttiin sormenjälkien keräämisestä kaikilta kansalaisilta, puolusteltiin sitä hokemalla, että rehellisellä kansalaisella ei ole mitään pelättävää. Puolestaan syyttömänä Internet-sensuurin kohteeksi joutuneet tahot ovat pelkästään valitettavia yksittäistapauksia. Sananvapauden ollessa kyse taas puhutaan "sananvapauden käyttäjän vastuusta", mutta unohdetaan samalla, että aikuisten ihmisten maailmassa myös kuulijalla on vastuu. Ihmiset eivät vaadi ihmisoikeuksien kunnioittamista, koska niitä vastaan rikkominen ei kohdistu ihmisiin itseensä, eivätkä ihmiset ymmärrä, mistä ihmisoikeuksissa todellisuudessa on kyse.
Oikeusrealismi on oikeudellinen teoria, jonka mukaan oikeus ei ole mitään muuta kuin se, minkälaisena se toteutuu. Lait, säännökset ja niin edelleen eivät merkitse yhtään sen enempää kuin miten paljon niitä ollaan valmiita noudattamaan. Jos viranomaiset, lainsäätäjät ja tuomioistuimet eivät noudata lakeja, silloin lait eivät ole mitään muuta kuin sanoja paperilla, eivätkä sanat pysty muuttamaan todellisuutta mihinkään suuntaan. Mikäli mikään taho ei rankaise lakien rikkomisesta, silloin viranomaisilla, lainsäätäjillä ja tuomioistuimilla ei ole mitään pakottavaa syytä noudattaa lakeja.
Ihmisoikeudet eivät eroa muista laeista yhtään millään mystisellä ja syvällisellä tavalla. Ihmisoikeudet merkitsevät yhtään mitään ainoastaan niin pitkälle kuin valtiot ja muut tahot ovat valmiita noudattamaan niitä. Parhaimmillaan ihmisoikeudet ovat jaloja julistuksia, jotka pukevat sanoiksi osan siitä hyvästä, jonka jokainen ihminen ansaitsee puhtaasti ihmisyytensä perusteella. Pahimmillaan ihmisoikeudet ovat vain tyhjää sanahelinää vailla mitään suurempaa arvoa kuin mitä on sillä paperilla, johon lakiteksti on painettu.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei voi suojella ihmisten perus- ja ihmisoikeuksia. Jos tuomioistuin toteaa valtion rikkoneen ihmisoikeuksia vastaan, voi se ainoastaan torua valtiota ja tuomita tämän maksamaan rahallisia korvauksia ihmisoikeusrikkomuksen uhrille. Tuomioistuin ei voi millään tavalla varmistaa, että valtio ei ryhtyisi välittömästi tuomion jälkeen rikkomaan prikulleen samoja ihmisoikeuksia vastaan prikulleen samalla tavalla. Tuomioistuin voi ainoastaan paheksua ja tuomita hyvityksiin, mutta sillä ei ole mitään todellista valtaa puuttua loukkauksien perimmäisiin syihin, eikä se voi varmistaa oikeuksien toteutumista tulevaisuudessa.
Jos ihmisoikeuksia ei kunnioiteta, silloin ihmisoikeuksia ei ole olemassa. Valtiot eivät kunnioita ihmisten oikeuksia siksi, että valtioilla olisi jokin ihmisiä suurempi, messiaanisempi ja jalompi moraalikäsitys. Valtiot kunnioittavat ihmisten oikeuksia ainoastaan, jos niiden on pakko. Jos ihmiset eivät aktiivisesti vaadi oikeuksiensa kunnioittamista, silloin valtiolla ei ole yhtään mitään todellista velvollisuutta kunnioittaa niitä. Vain ja ainoastaan ihmiset voivat vaikuttaa siihen, rikotaanko ihmisoikeuksia vai ei.
Tähän loppuun sopisinkin sattumanvarainen lainaus Nietzscheltä;
"Ihminen ei ole aina urhoollinen, ja väsyneenä voi meikäläinen joskus valittaa tällä tavalla."
- Iloinen tiede, s.169
Lisää tietoa:
Jukka Hankamäki - Sensuurin Suomi [ 1 ]
Katja Boxberg, Taneli Heikka - Lumedemokratia [ 1 ]
[ Alkuperäinen teksti lähdeviitteinen löytyy osoitteesta http://keronen.blogspot.com/2009/05/ihmisoikeuksia-ei-ole-olemassa.html ]