IRC-Galleria

Peli: Medal of Honor Allied Assault Spearhead.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin kymmenvuotias kone riittää.

Testikone: Hieman modernimman putkijuoksun läkähdyttämä (emopeli verrokkina).

Kyseessä on siis lisäosa pelii Medal of Honor Allied Assault. Spearhead on lähes samaa kaavaa jatkava putkiräiskintä jonka uudelleenpeluuarvo on lähes olematon. Vaikka voihan näissä honoreissa aina keräta kaikki kunniamitallit jos niin tahtoo, minä en tahtonut. Tästä huolimatta Spearhead on jokseenkin emopeliä parempi ja tiiviimpi kokonnaisuus. Kentät itsessään myös yrittävät hämätä olevansa muuta kuin pelkkää putkirämistelyä ja keskivaiheen talvimaisemat ovat oikeasti ihan hienot. Rumuuskorneria puolestaan edustavat loppuvaiheen raunioitunut kaupunki ja ensimmäisen kentän lehtipuut jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Myös laskuvarjohyppy mustuuden keskellä sijaitsevalle maapläntille oli jotenkin surrealistinen kokemus. Varmaan hieno vuonna 2002 mutta ei enää nykypäivänä.

Juonta ei ole kuin nimeksi ja kentät ovat irrallisia toisistaan kuten myös pelin sankarit. Ensin taistellaan Leijonamielen perillisillä, sitten setä samulin joukoissa ja viimeisenä punaisen tähden riveissä. Etenemiseen on yksi suunta ja maalitauluina pomppivia sakemanneja kuritetaan aidon-näköisillä toisen maailmansodan aseilla. Venäläisen panssarivaunun ohjaimissä päristely oli mukavaa vaihtelua ja sai tuntea sen voiman mikä noissa kapineissa jyllää.

Vaikeustaso oli mielestäni emopeliä korkeampi. Lisäosassa tuntui väliin että henki on koko ajan katkolla ja sodan realismi puristi sydäntäni kylmässä kourassa. Lisäksi tekoälykaverit oikein kerjäsit sakemannien luotia nuppiin ja kun viimeinen toveri kuoli tuli myös sankarin osaksi game overit, arrrrg se oli sitten ärsyttävää.

Äänipuoli oli perushyvää ja musiikit aiheeseen sopivia. Välikertomusten selostajaa kuunteli mielikseen, mutta tahti tuntui liiankin runolliselta ja hitaalta sotapeliksi. Välivideot oli hoidettu aidolla dokumenttikuvamateriaalilla ja ne olivat pelin yksi parhaimmista anneista.

Lisälevyllähän aina pitäisi olla jotakin uutta annettavaa. Uusien kenttien ja hieman jouhevamman kenttäsuunnittelun lisäksi on vaikea keksiä mitään. Lukuunottamatta muutamaa uutta asetta ja venäläistä panssarivaunua. ai niin ja olihan siinä muutama uudenlainen käsikranaatti, en vain oikein löytänyt niille mitään käyttöä.

Lisäsisältö on myös kovin lyhkäinen, kun olin päässyt kunnolla vauhtiin niin se loppui kesken. Ei voi muuta kuin ihmetellä millä eväillä tästä on vielä tehty toinen lisäosa jonka pariin perehdyn seuraavaksi. Ensi viikon blogissa palaamme vielä kerran toisen maailmansodan maisemiin. Toivottavasti maltatte odottaa, itse en. Mutta se johtuu puhtaasti siitä että haluaisin jo unohtaa koko sotaräiskinnän ja jatkaa uusien pelien pariin.

Ihan kelvollinen mutta lyhyt lisäepisodi. Mikä parasta tämä on emopeliä hienompi ja parempi.

Hyvää:
Parempi kenttäsuunnittelu.
Tankilla ajelu.
Tällainen itse pääpelinkin olisi pitänyt olla.
Yritti tuntua oikealta sodalta (varautunut kehu).

Huonoa:
Pölkkypäätaistelutoverit.
Pölkkypäisemmät natsit.
Lyhyys.
Ei sisällä rautatähtäimiä.

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Medal of Honor Allied Assault.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Noin kymmenvuotias kone riittää.

Testikone: Putkijuoksun läkähdyttämä.

On vuosi 1941 ja toisen maailmansodan karkelot voivat alkaa. Nykypäivänä tuo aihepiiri on kaluttu luita myöten tyhjiin, mutta pelin ilmestyessä kyllästyminen ei ollut vielä edennyt kuin ensimmäiseen haukotukseen. Allied assault oli omana aikanaan tietynlainen messias ja muistan pelanneeni sen pleikkariversion silloin. Tuskin olisin tähän koskenyt uudelleen muuten, mutta kun se on kummitellut pelihyllyssäni tovin jos toisen ja vihdoin päätin ottaa härkää sarvista. Näin alkuun on pakko todeta että tämän räiskintäpelivanhuksen legendaariset maihinnousut ja suoraputkikuningasajan räiskintäkentät ovat taakse jäänyttä tekniikkaa.

Nykyiset laveamman näkymän ja kauniimman grafiikan pelit ovat tiputtaneet vanhan honorin rumaluolaan pahemman kerran. Tämä näyttää lähinnä kirveellä veistetyltä ja ympäristön epäinteraktiivisuus on jo taiteenlaji sinänsä. Loppupuolen lumisateinen maisema oli ainut asia jota voi sanoa edes etäisesti kauniiksi. Äänimaailma on aikalaiseksi ihan hyvä. Tuulen ulvonta lumisessa metsässä ja sateen ropina autiolla kadulla luovat mukavasti tunnelmaa. Tunnelmaa luovat myös aihepiiriinsä harvinaisen hyvin sopivat musiikit, etäinen konekiväärin säkätys ja tuolta jostakin taisi kuulua myös koiran haukku, eli ollaanpa varovaisia ettei saksan paimenkoiraa etäisesti muistuttava pikselihässäkkä käy iholle.

Viholliset puhuvat puolisaksaa ja englantia sekaisin, olen huomannut että tämä murtaen puhuminen ärsyttää monia peliarvostelijoita. Minun mielestäni se vain lisää tunnelmaa ja ne jotka eivät jaksa kuunnella pistäkää äänet kiinni.

Entäpä itse pelaaminen? Ohjattavuudesta en löysä moitteen sijaa vaikka väliin liikkuminen tuntuikin rasittavan hitaalta. Tähtäys ja ampuminen sujui vaivattomasti hiiren avulla. Peruspaletti oli kunnossa. Mutta hassua kyllä tässä pelissä ei voi kurkata nurkan taakse ja rautatähtäinten puute välillä häiritsivät pelaamista. Jälkimmäinen johtuu nykypeleihin tottuneesta mielestäni. Bugeja en havainnut kuin yhdessä kohtaa jossa pelihahmoni sai massiivisen epilepsiakohtauksen ja jäi heilumaan paikalleen tottelematta mitään muuta kuin aseenvaihtonappia.

Etenemiselle on yksi suunta ja se on suoraan eteenpäin, vain loppupulella on kikkailtu laajemmalla maisemalla ja sekin vain ärsyttää sillä eteneminen hidastuu loppua kohden. Puolenvälin jälkeen myös tulevat mukaan kuvioihin saksalaiset tarkka-ampujat jotka hidastavat muutamassa kentässä eteenpäinmenoa rasittavuuksiin asti.

Ajan hammasta huonosti kestänyt putkiräiskintä jonka nykyinen peliarvo on olematon. Klassikkona mainoi, mutta älkää vahingossakaan tutustuko tähän kansia pitemmälle. nykyään löytyy paljon parempia tämän lajityypin edustajia.

Hyvää:
Sujuva ohjaus.
Ei vaadi aivoja.
Oman aikansa parhaimpia toisen maailmansodän räiskintöjä.

Huonoa:
Ei ole kestänyt aikaa.
putki on suora ja kaponen.
Kinnostus hiipuu puolessa välissä.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

lisääntypä kaverit yhtäkkii ku liityin tuoho kaverivarasto yhteisöön :D huh huijaa :D

Peli: Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Jonkinsortin tietokone.

Testikone: Nou hätä.

Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu on näitä pelihirviöitä joita hyvin harvoin eteen tunkee, mutta tällainen pelien suurkuluttaja ei voi välttyä näiltä tekeleiltä. Kaiken lisäksi menin kuluttamaan rahaa tällaiseen kakkalapioon enemmän kuin moneen muuhun alelaarin ihan ok:tuotteeseen.

Kyseisestä aiheesta on tehty yksi todella hyvä peli, nimittäin Cthulhu dark corners of the earth. Vaikka sillä teoksella on jo ikää vaikka toisille jakaa kannattaa se silti kahlaa läpi pelkän juonen ja tunnelman vuoksi. Tietenkään taas jälleen kerran kunnon pikajuoksufpsfanit eivät jaksa teosta alkua pitemmälle, sillä kyseinen peli ei ollut mikään perinteinen ammuskelunopeustesti. Robert D. Anderson & the legacy of Cthulhu ei pulestaan sovi kenellekkään muulle kuin totaaliselle Cthulhun palvojalle joka omaa tarvittavat modaamistaidot ja leipoo pelistä sellaisen kuin itse haluaa. Ymmärtääkseni tekele on saksalaisperäisen fanitiimin kyhäelmä ja pelkäksi harjoitelmaksi ihan kelvollinen esitys, mutta en minä ainakaan olisi tätä pistänyt maksullisien pelien vierelle hyllyyn jonku hyväuskoisen ostettavaksi. Ilmaispelinä suuretkin puutteet jäävät huomiomatta, mutta kun jostakin maksaa niin pitäisi sen olla maksun arvoinen.

Peli on jonkin sortin fps:ooterin ja ongelmanratkaisun välimuoto. Vihollisia on harvakseltaan ja jokainen niistä toimii aivokulleen tavoin. Siis ihan sama onko vihulainen henkiinherätetty kalmo, toisen ulottovuuden demoniölliäinen vaiko ihan tavallinen hakaristisotilas. Pulmien ratkaisu on lähinnä avaimen löytämistä taikka muutaman vivun väntelemistä, joissakin kentissä jäin jumiin, mutta ei hätää pelin idioottimainen mene seuraavaan tehtävään ratkaisu joudutti aivopierupähkinöiden ratkaisemisessa. Pääsin tällä menetelmällä ennätysajassa luppuratkaisuun joka haukotutti jopa alkua enemmän.

Tietenkin kaiken tämän aivottoman toiminnan takana ovat kavalat ylipahat natsisiat, kuinkas muutenkaan. Juonen saksalaisjuurilla varustettu amerikkalaissankari ratkaisee pulmat ammuskellen ja myöhemmin taikoen, mikä ei käytännössä paljoakaan etenemiseen vaikuta. Pyssyillä ammuskelu on munatonta kiinanpommien paukuttelua ja taikominen jotakin mitä joutuu pakosta tekemään. Kaiken huipuksi äijä ei ota mukaansa kaikkia tarjolla olevia aseita käsittämättömien moraalisten näkökohtiensa vuoksi. Tarvitaanko siinä moraalia ku heitetyn kiven ropinaa vastaavalla äänellä varustetulla natsikonepistoolilla ampuu vihollista munille, kun sankari tekee samaa hernepyssyä vastaavalla automattipistoolilla. Tätä omituisten aivopierujen sarjatulitusta voisi jatkaa loputtomiin mutta yritän suraavaksi keksiä pelistä jotain kehumista.

No silmäkarkit ovat aika vähissä mutta valolla ja pimeydellä on onnistuttu leikkimään ihan kelvollisesti ja toisinaan äänet ovat hyviä (enimmäkseen eivät). Eteneminen on lähinnä suoraa putkea tylsissä kentissä jotka ovat salaperaisiä bugeja täynnään. Lataustaukojen ääninäyttelijä on kelvollinen ja pelin muutamat oikeilla ihmisnäyttelijöillä näyteltyt välimofiet ovat ihan katsottavia ja kuunneltavia (tosin natsisaksan armaijan sotilaiden palveluasuun tuskin kuului teinihaivenilla varustettu leuka). Muuta hyvää ei oikein juolahda mieleen.

Ilmaispelinä tämä olisi ihan oivatekele mutta ostohintaisena pelinä täysin kelvoton.

Hyvää:
Aihepiiri.
Cthulhu.
Väliliikkuvatkutkuvat oikeilla näyttelijöillä.
Mahdollisuus edetä seuraavaan tehtävään jos ei huvittanut käsillä oleva.

Huonoa:
Keskeneräisyys.
Epäpelottavuus.
Vaihtelevat äänentasot.
Saksan sotilaan teiniparta.
koko paketti...

Yleisarvosana: 3 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Salainen Ihailija.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Mikä tahansa masiina jolla pääsee IRC-Galleriaan.

Testikone: No eipä pahemmin piiputellut.

Tämä ei ole varsinaisesti sellainen peli joka kuuluu minun peleinä pitämiin peleihin, mutta annoin joskus lupauksen kirjoittaa tänne jokaisesta peliksi itseään kutsuvasta teoksesta joka kulkee käsieni lävitse. Joten kirjoitan myös tästä ajantappajasta. Aikaa tällä toki saakin tapettua kuten nykyisellä galtsulla muutenkin. Tuntuu jo siltä että vietän enemmän aikaa "galleriakeräänatsojaroolipelin" kuin oikeiden pelien seurassa. Saavutus sinänsä sivustolta joka on pääsääntöisesti kuvien kommentointiin tarkoitettu paikka. Tietenkin me vanhat pierut käsitämme gallerian erilla tavalla kuin nuorempi sukupolvi.

Sitten itse aiheeseen eli ystävänpäivän kunniaksi väsättyyn Salainen Ihailija peliin. Idea on helppo ja joillekkin koukuttava. Itse pidän natsoista ja ylipäänsä tulostavoitteellisesta pelaamisesta jossa tuntee saavuttavansa jotakin. Kun olet lähettänyt tietyn määrän ihailuja saat ensimmäisen natsan, tämän jälkeen lähetät entistä enemmän ihailuja ja saat taas natsan. Kun on viisikymmentä ihailua lähetetty peli on periaatteessa läpäisty siltä osalta.

Toinen haaste tulee vastaan kun pitää 50:mentä sinua ihaillutta henkilöä ratkaista. Tämä tapahtuu pienen minipelin avulla. Lentävät punaiset sydämmet pitää ampua Amorin nuolilla ja kun on kolme punaista poksautettu ja oltu osumatta tummiin sydämmiin saadaan nimi selville. Tätä jauhatetaan niin pitkään jotta kaikki viisikymmentä nimeä on selvillä.

Itse lähetin noin 150 ihastelua ja sain itselle 33. Kerroin on kohtuu huono, mutta kun ajattelee minun parasta ennen päiväyksen menettänyttä naamatauluani ja ylipäänsä vertaa vanhaa ukkoa enimmäkseen 13-18 vuotiaisiin kanssapelaajiin niin kerroin on luultavasti aikalailla oikea. Harva 16-vee tyttö on kovinkaan ihastunut kun kaljuuntuva möhömahainen gootti lähettää olen sinun salainen ihailijasi viestin ja toivoo saavansa vielä kaiken lisäksi vastaihailun itselleen. Tietenkin pitäisi ajatella että peli on peliä, mutta pitää muistaa myös että me ihmiset ollaan ihmisä.

En tiedä jaksanko enää yrittää sitä korkeinta natsaa tässä pelissä, ja mielestäni olen jo nähnyt siitä kaiken näkemisen arvoisen. Lisäksi olisi sulaa hulluutta yrittää päästä listoille, sillä top-10 nimet ovat tahkonneet jopa yli 5000 pistettä itselleen.

Pelin pienen viihdearvon lisäksi suurin hupi tuli ihmisistä jotka yrittivät epätoivon vimmalla houkutella porukkaa ihastelemaan itseään. Tietyt nimet kummittelivat listalla alinomaan sanoen "Ihastele mua, mä ihastelen sua, ja lähetä sydämmiä ja pyydä kaveriksi. Teen kaiken saman mitä sä 100% varmuudella <3 <3 <3" Ja kun ihastelun lähetti katosi sadan prossan varmuus eikä kyseisestä ihmisestä kuulunut muuta kuin että sama kommentti toistui tuntikausia peli yhteisösivulla. Itsekkin kokeilin hienovaraisesti ehdottaa halukkuuttani jakaa ihasteluja jos minua ihastellaan, mutta kyllä ne mun selvitykset taisivat mennä kuuroille korville niiden massiiviääniharavien rinnalla.

Tämän kaltaiset pelit ovat vielä aika käpysiä mutta on mielenkiintoista nähdä tuleeko myös galleriaan naamakirjan sivuilta löytyvien tapaisia oikeita ajantappopelejä (hc-nörteille tiedoksi, tiedän että ne eivät ole oikeita pelejä, mutta kutsun niitä sillä nimityksellä tässä yhteydessä).

Pelillisesti ei kummoinen paketti. Äänimaailma suppea ja graafinen loisto ei häikäise, mutta kyllä tätä pelaa aikaa tappaakseen ja natsoja hamutakseen.

Hyvää:
Ei vaadi konetehoja.
Saa ajan kulumaan.
Natsat.

Huonoa:
Pelillisesti hyvin suppea kokonnaisuus.
Ihmisten liiallinen maineentavoittelu.
100% varmuus on epävarmuus.
Ei tätä kyllä kukaan täysijärkinen jaksa natsoja pitemmälle.

Yleisarvosana: Tämä ei ole peli varsinaisessa muodossaan, mutta annan silti siitä koukuttavuutensa vuoksi 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand