IRC-Galleria

Tiedot

Luokittelu
Mielipiteet
Perustettu
2.3.2017
Tilastot
Käyntejä: 21389
Kommentteja: 108
Koko
420 jäsentä
Tyttöjä: 186 (45 %)
Poikia: 234 (55 %)
Keski-ikä
36,3 vuotta
Otos: 270 jäsentä
Tyttöjen keski-ikä: 35,0 vuotta
Poikien keski-ikä: 37,4 vuotta
Ylläpitäjä
Lateksis

Jäsenet (420)

Riika22popsK4IJ4-Demus-StekomKatya67KiisseliDderooh-Canislupus666MrBMustikkaEltontheSienisaudesamwise^JockaKari-77
« Uudemmat -



Kun maamme astui 1930-luvulle, nuorimmilla ei enää ollut muistikuvia muusta kuin itsenäisestä Suomesta. Silti kaikki aikuiset muistivat Venäjän vallan ajan ja sisällissodan. Useimmilla oli myös omakohtaista kokemusta sortokausista ja niitä vastaan nousseesta kansallisliikkeestä. Ihmisten kokemus Suomesta ja sen asemasta maailmassa ei siis muodostanut samanlaista jatkumoa kuin nykyään elävillä sukupolvilla. Meitä eli täällä noin 3,5 miljoonaa, ja maaseudulla asuvien osuus oli paljon suurempi kuin nykyään. Maatalousvaltaisuus löi leimansa kansalliseen identiteettiin, ja talonpoikaisuus oli tuona aikana erittäin “in”. Uudellamaalla asui suunnilleen 1/7 kansasta, nykyään taas melkein kolmannes. Eniten väkeä löytyi Viipurin läänistä, peräti noin 600 000 eli kuudesosa koko kansasta. Nykyään Suomen puolella on tästä läänistä jäljellä Etelä-Karjala ja Kymenlaakso, joiden alueella asuu vähän päälle 300 000 ihmistä, vajaa 6 % kaikista suomalaisista. Tuo kaakkoinen seutu on siis menettänyt pitkälti roolinsa yhtenä Suomen ydinalueista. Yleensäkin maamme painopiste jakautui 30-luvulla tasaisemmin idän ja lännen välillä kuin tänä päivänä.

Vuoden 1929 Wall Streetin pörssiromahdus tuntui selvästi täälläkin, mutta vähemmän kuin yleisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tällä oli varmasti osansa siinä, etteivät ääriliikkeet päässeet yhtä pitkälle kuin monissa lähialueiden maissa. Suomi, toisin kuin lähes kaikki muut ensimmäisen maailmansodan seurauksena syntyneet valtiot Euroopassa, pysyi demokratiana koko sotien välisen ajan. Mutta kyllähän meilläkin pientä rähinää saatiin aikaan, kiitos Lapuan liikkeen. Oih Lapua, tuo 15 000 asukkaan kaupunki (kunta) keskellä Etelä-Pohjanmaata, jonka vaakunassa siniseen mekkoon pukeutunut pitkätukkainen mies takoo puunuijalla mustakarhua päähän...

Mutta kyllä Lapuan liike otettiin siinä määrin vakavasti, että se sai kaikki alkuperäiset vaatimuksensa läpi vuosina 1929-1930. Liike muuttui kuitenkin ajan kanssa hallituksen tukijasta sen haastajaksi. Radikaalein sen toimintamuodoista olivat “muilutukset”, joiden uhriksi joutuneet liian vasemmistolaiset kyyditettiin kovakouraisesti Neuvostoliiton rajalle ja välillä pakotettiin sen ylikin. Kolme ihmistä kuoli muilutuksissa. Nimensä mukaisesti erityisen vankka fanijoukko liikkeellä oli Pohjanmaalla, ja johtaja Vihtori Kosola oli todellakin lapualainen talonpoika. Liikkeen tavoite eli kommunismin hävittäminen maastamme ammensi sisällissodan perinnöstä.

Loppujen lopuksi Lapuan liike onnistui suututtamaan vasemmiston lisäksi myös maltillisen oikeiston, ja näin se toimi suomalaisia yhdistävänä tekijänä. Järjestö koki ainakin ulkoisen mahtavuutensa lakipisteen 7.7.1930, kun sen organisoima Talonpoikaismarssi keräsi 12 000 kannattajaa Helsingin Senaatintorille, jossa Kosola piti puheen. Tarkoituksena oli matkia Mannerheimin 16.5.1918 pitämää voitokkaan valkoarmeijan paraatia. Marssi oli järjestölle suuri menestys siinä mielessä, että sen seuraus oli kommunistisiksi luokiteltujen sanomalehtien kieltäminen hallituksen toimesta.

Helmikuussa 1932 SDP piti kokousta Mäntsälässä, kun noin 400 suojeluskuntalaista alkoi ahdistella heitä ammuskelemalla. Pian paikalle saapuivat myös Lapuan liikkeen johtohenkilöt ja sadat aseistautuneet rivijäsenet. Mielenkiintoista nykysuomalaiselle on, että Kokoomus tuki oikeistokapinallisia. Uuden sisällissodan uhka oli todellinen, kapinaan nousseet olivat mm. saaneet Jyväskylän kaupungin haltuunsa. Itsekin oikeistolainen presidentti Svinhufvud osoitti kuitenkin miehekkäästi sanojen voiman pitämällä 3.3 historiallisen radiopuheensa, josta seuraava lainaus on. “Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en voi sallia, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan.” Lapuan liike antautui ilman väkivaltaa ja se lakkautettiin 24.3. Tosin vain kolmen kuukauden päästä perustettiin sen jatkajaksi Isänmaallinen Kansanliike.

Suomi 100 -yhteisö:
100 vuotta suomalaista tarinaa

LateksisVilli ja vallaton 1920-lukuLuonut: LateksisPerjantai 26.05.2017 12:12

Mikä kieltolaki?



Euroopassa kokonaisuutena 1920-lukuun löi leiman ensimmäisen maailmansodan sukupolvikokemus. Sota aiheutti niin kovat traumat, että ihmiset tarvitsivat irtiottoa todellisuudesta, ja Hollywoodin leffateollisuus sai tätä kautta valtavasti buustia. Suomessa korostui erityisesti uudistumisen tarve, koska sisällissota oli ollut hajottavampi kokemus kuin useimpien muiden maiden käymät sodat ulkoisia vihollisia vastaan. Kaikki terrori, epäoikeudenmukaisuus ja henkilökohtaiset traumat oli helpompi yrittää unohtaa vaikkapa viihteen keinoin kuin käsitellä yhdessä. Toki valtio ryhtyi myös moniin tärkeisiin sosiaalisiin uudistuksiin, joita nimenomaan sodan hävinneet punaiset olivat ajaneet. Joka tapauksessa oikeiston ja vasemmiston asema oli hyvin eriarvoinen. Oikeisto näki itsensä voimana, joka pitää asioita kasassa ja säilyttää kannatettavia asioita yhteiskunnassa. Vasemmiston taas katsottiin tyypillisesti sekoittavan ja tuhoavan yhteiskuntaa.

Vaikka 20-luku mielletäänkin yleensä iloisena ja viihteellisenä, köyhyys, tautiepidemiat ja rikollisuus aiheuttivat paljon kärsimystä. Vuosina 1920-1932 henkirikosten määrä vuositasolla suhteessa väkilukuun oli viisinkertainen verrattuna vuosiin 2010-2012. Se oli myös noin kolminkertainen verrattuna vuosiin 1900-1904. Ensimmäisen maailmansodan ja sisällisodan aikaa lukuunottamatta 20-luku oli siispä suomalaisten välisten suhteiden verisintä aikaa ainakin vuodesta 1900 alkaen. Tätä pahensi kieltolaki, joka oli omiaan synnyttämään ammattimaisia viinan salakuljetusjengejä. Seuraus oli myös se, että tavallisten tallustajien oli alkoholia halutessaan mahdollista hankkia oikeastaan vain 96-prosenttista pirtua. Yritäpä sitten pysyä kohtuukäyttäjänä sen kanssa…

Erityisen synkeätä luettavaa ovat perheväkivaltarikokset 1920-luvulla. Perheissä tapahtui joukkosurmia enemmän kuin nykyään. Oli tapauksia, joissa suurperheen isä, äiti, tai molemmat yhdessä tappoivat kaikki lapsensa. Julkisilla paikoilla löydettiin ajoittain tapettuja vauvoja roskiksista, ja perhesurmia kutsuttiin usein “onnettomuuksiksi”. Siinä mielessä niitä voi pitää onnettomuuksina, että niihin johti mielenterveyspalveluiden ja lastensuojelun puuttuminen suomalaisesta yhteiskunnasta. Nämä tragediat olivat kaikesta huolimatta ääri-ilmiöitä, ja suurimmalle osalle kansasta 20-luku tarkoitti elintason ja mahdollisuuksien nousua. Suomalaiset asuivat entistä paremmin ja kulutustavaroita alettiin saamaan sarjatuotantona. Juurikin vuonna 1920 tuli voimaan progressiivinen tuloverotus, mikä oli omiaan lisäämään tasa-arvoa. Kapitalismi, sellaisena kuin sen tunnemme, alkoi saada jalansijaa ja ensimmäisistä kodeista löytyi jo auto, puhelin ja radio. Juuri tämä kehitys tulisi noin 80 vuotta myöhemmin johtamaan sosiaalisen median syntyyn.

20-luku oli mielenkiintoinen vertailukohta nykyiselle nopeasti lisääntyneelle maahanmuutolle. Moni uskoo, että ensimmäisen kerran Suomeen tuli merkittäviä määriä pakolaisia 70- ja 80-luvuilla Chilestä ja Vietnamista. Todellisuudessa tänne tuli 20-luvun alussa kymmeniätuhansia ihmisiä itärajan yli pakoon sotaa ja vainoa. 1922 meillä olikin noin 35 000 pakolaista. Etnisiä venäläisiä ja toisaalta heimokansoihin kuuluvia itäkarjalaisia ja inkeriläisiä oli molempia suunnilleen puolet tulijoista. Heitä ajoi kukistettu Itä-Karjalan kansannousu 1921-22, valkoisten tappio Venäjän sisällissodassa samoihin aikoihin sekä sitä seurannut nälänhätä. Monissa paikoissa, esimerkiksi Oulun ja Kemin seudulla, karjalaismuuttajat tulivat huonosti toimeen paikallisen työväestön kanssa. Paikalliset työläiset puhuivat suomea, olivat yleensä luterilaisia ja useimmiten voimakkaan vasemmistolaisesti ajattelevia. Itäkarjalaiset puhuivat huonosti ymmärrettävää karjalan kieltä (ei siis karjalan murretta), olivat ortodokseja ja tyypillisesti oikeistolaisemmin suuntautuneita. Hehän olivat tarttuneet aseisiin nimenomaan Neuvosto-Venäjän bolsevikkivaltaa vastaan. Ja suomalaisten mielestä he tietysti veivät alueen naiset! Noo, kyllä se siitä ajan kanssa helpotti.

Siinähän se yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa

Lateksis"The" HeimosodatLuonut: LateksisKeskiviikko 17.05.2017 11:27

Hieman suurempi Suomi



Se aseellisen konfliktin aika itsenäisen Suomen historiassa, jota todennäköisesti tunnetaan suuren yleisön parissa vähiten, olivat heimosodat. Jep jep, tiedän kyllä mikä mielikuva termistä tulee äkkiseltään mieleen: Savolaiset ja pohjalaiset metsämiehet ottamassa yhteen nuijat ja talikot kourassa jossain keskellä ei mitään. Mutta viimeisimmät “heimosotamme” käytiin kiväärien, tykkien ja kranaattien säestyksellä, eikä suinkaan Suomessa. Niihin ryhtyivät suomalaiset valkoisten riveistä tulleet vapaaehtoiset Venäjän Karjalassa, Virossa ja Petsamossa asti. Kyse oli oikeastaan sekoituksesta sisällisodan jatkoa ja Suur-Suomi-aatetta. Juuri loppuneeseen sisällisotaan nämä retket kytkeytyivät siten, että varsin usein retkille lähteneillä valkoisilla sotureilla oli vastassa maasta paenneita suomalaisia punakaartilaisia. He kokivat, että vaikka sosialistinen vallankumous oli juuri itsenäistyneessä Suomessa kokenut tappion, “valkoiset lahtarit” voitaisiin pitää ulkona ainakin kommunistikumouksen synnyinmaasta.

Heimosodiksi luokiteltuja operaatioita oli yhteensä kuusi:
1. Vienan retket (1918)
2. Viron vapaussota (1918–1920)
3. Aunuksen retkikunta (1919)
4. Petsamon retket (1918 ja 1920)
5. Inkeriläisten kansannousu (1919)
6. Itäkarjalaisten kansannousu (1921–1922)

Yhteensä näille retkille lähti vapaaehtoisia Suomesta suunnilleen 9000, joista noin 660 sai surmansa. Mielenkiintoinen vertailukohta ovat talvisodan ruotsalaiset vapaaehtoiset. Myös heitä saapui n. 9000 mutta vain reilu 30 kaatui taistelussa. Heimosotiin osallistuneet joutuivat siis paljon ankarampiin taisteluihin, ja heidän kuolleisuutensa oli 20-kertainen näihin ruotsalaisjoukkoihin nähden. Kaikki kunnia toki niille ruotsalaisille, jotka vaaransivat henkensä lähtemällä puolustamaan vierasta maata. Tiedä häntä, kuinka moni suomalainen olisi lähtenyt kivääri kädessä Ruotsia puolustamaan, jos Natsi-Saksa olisi sinne hyökännyt… Noh, mutta takaisin asiaan!

Ainoastaan Viron itsenäisyyssota ja Aunuksen retki olivat merkittävämpiä konflikteja, joihin lähti tuhansia nuoria miehiä Suomesta. Jos heimosodista puhutaan vähemmän historiantunneilla, vielä vähemmän puhutaan siitä pettymyksestä, jota monet vapaaehtoiset tunsivat itäkarjalaisia kohtaan. Suomalaisnuorukaiset kokivat, että karjalaiset eivät olleet riittävän innokkaita itsenäistymään ja nousemaan kapinaan Leninin bolsevikkivaltaa vastaan. Tästä huolimatta itäkarjalaisia ja inkeriläisiä pakeni retkien jälkeen Suomeen melkein 20 000 henkeä. Voi toki olla, että he halusivat aidosti muuttaa tänne, mutta varmasti moni pelkäsi punaisten kostoa Karjalassa. Yksi merkittävämmistä heimoretkien seurauksista oli Akateemisen Karjala-seuran syntyminen “maanpuolustus- ja heimohengen ylläpitämiseksi, itäkarjalaisten auttamiseksi ja Suur-Suomi-aatteen säilyttämiseksi”. Tämä ajatusmalli vaikutti maamme kehitykseen vuoteen 1944 asti.

The Yhteisö
100 vuotta suomalaista tarinaa
Mä olen koko kansan kuningas



Kun sisällissota oli saatu kivuliaasti väännettyä päätökseen ja leirivangit olivat nähneet ankaraa nälkää, oli seuraava riidanaihe Suomen hallitusmuoto. Alkuun monarkistit saivat niskalenkin, ja Hessenin maakreivi Friedrich Karl Ludwig Konstantin von Hessen-Kassel, tuttavallisemmin Fredrik Kaarle, valittiin eduskunnan toimesta Suomen kuninkaaksi. Näin oltaisiin jatkettu jaloa perinnettä, eli ruotsalaiset kuninkaat ja venäläiset keisarit saisivat seuraajan saksalaisesta kuninkaasta. Itsenäistymisen yhteydessä maamme oli julistettu tasavallaksi ilman soraääniä. Toki jo silloin löytyi niitä, jotka näkivät märkiä unia kuninkaanvallasta, mutta vallankumouksellisen mielialan vallitessa kukaan ei pitänyt sitä realistisena. Sota muutti Suomen asemaa ja liikkumavaraa ratkaisevalla tavalla. Valkoinen Vaasan senaatti teki 7. maaliskuuta sopimuksen Saksan kanssa, jonka mukaan maamme EI SAA järjestää ulkosuhteitaan muiden valtioiden kanssa omin päin ilman saksalaisten suostumusta! Näin ollen asemamme muistutti aikaa osana Venäjän valtakuntaa, jolloin olimme myös ulkopoliittisesti venäläisen hallinnon armoilla. Tämä kaikki meni läpi, koska porvarillisissä piireissä saksalaisia ihailtiin laajasti valkoisen Suomen vapauttajina.

Eduskunnassa hyväksyttiin 9.10.1918 ehdotus kuninkaanvaaliin ryhtymisestä, ja ilmajokelainen talonpoika Juho Erkki Antila esitti Fredrik Kaarlea kingiksi. Ja esityshän hyväksyttiin kunnon suomalaisessa konsensushengessä yksimielisesti, vaikkakin tasavaltalaiset boikotoivat vaalia. Eipä siinä sitten muuta kuin valmistelemaan kruununperimysjärjestystä ja muuta hauskaa. Noin kuukautta myöhemmin Saksa pakotettiin hyväksymään voitonhuuruisten ympärysvaltojen ankarat rauhanehdot, joten tämä meidän kotoinen hankkeemme luhistui maailmassa vallinneeseen todellisuuteen. Ja innolla sitä oltiin viety eteenpäin jo kun Saksan tappio alkoi näyttää ilmeiseltä. Noloa? No varmasti, mutta parempi näin, saimmehan siten todellisen itsenäisyyden. Tosin jonkin aikaa oli vielä nykysuomalaisen silmin huvittavia epävarmuuksia. Kuninkaanvaalit peruttiin muodollisesti vasta maaliskuussa 1919 ja vielä helmikuussa pelättiin, että Fredrik tai hänen perillisensä saattaisivat myöhemmin palata vaatimaan Suomen valtaistuinta itselleen. “I am your king!”. “Nooooo!”

Kuningaskuntapelillä oli monia ja varsin ristiriitaisiakin seurauksia. Yksi selvemmin nykyäänkin näkyvistä oli keskustapuolueen edeltäjän maalaisliiton nousu politiikan kärkipaikoille. Vaikka oikeisto periaatteessa joutuikin sortuneen hankkeen johdosta puolustuskannalle, auttoi kehitys yhtenäisen kokoomuspuolueen syntyä. Siihen tuli sortovuosien ahkerin tappelupari, myöntyväisyyslinjaa edustaneet vanhasuomalaiset ja tiukinta perustuslaillisuutta edustaneet Svinhufvudin siiven nuorsuomalaiset ja itsenäisyysaktivistit. Kunnian olla itsenäisen Suomen ensimmäisenä presidenttinä 1919-25 sai Kaarlo Juho Ståhlberg, Suomussalmen rajaseudulta syntyisin oleva papinpoika. Melkoinen muutos 300 vuotta hallinneesta Romanovien suvusta nousseeseen Nikolai toiseen verrattuna. Ja tästähän stooria on taas hyvä jatkaa.

Ja same old story, eli muut yhteisöllisen Suomen blogit löydät täältä:
100 vuotta suomalaista tarinaa
Viipurin venäläishauta



Kun sisällissota oli kestänyt puolitoista kuukautta, aloite oli siirtynyt auttamatta valkoisille. 1300 Saksassa koulutettua jääkäriä palasi Suomeen, ja Mannerheim sijoitti heidät valkokaartien keskijohdon tehtäviin. Jääkärit itse olivat toivoneet, että olisivat voineet taistella omana joukko-osastonaan. Mannerheim ja muut Venäjän armeijassa palvelleet valkoupseerit katsoivat kuitenkin, että jääkärit olisi helpompi pitää kurissa hajauttamalla heidät. Monet pitivät jääkäreitä liian saksalaismielisinä, ja heidän pelättiin tekevän mahdottomaksi mm. yhteistyön venäläisten valkoupseerien kanssa. Pelko oli aiheellinen, kuten myöhemmin havaittiin. Toisaalta jääkärien osakaan ei ollut helppo siinä mielessä, että he lähtivät alunperin koulutukseen vapauttaakseen maansa keisarillisen Venäjän vallasta, mutta joutuivat lopulta taistelemaan suomalaisia työläisiä vastaan.

Valkoisen armeijan suuri ongelma oli, että mm. monia sen alueella olevia pientilallisia oli vaikea motivoida taistelemaan suomalaisia sosialisteja vastaan, koska heitä kohtaan tunnettiin kansallista ja osittain ammatillista sympatiaa. Ratkaisu oli luoda mielikuvaa, että todellisuudessa käytiin “vapaussotaa punaryssiä vastaan”. Peli oli siinä mielessä kaksinaamaista, että valkoiset olivat 30. tammikuuta antaneet venäläisille joukoille yksityisen julistuksen, jonka mukaan Suomen talonpoikaisarmeija ei taistellut heitä vastaan. Asiaan toi oman säväyksensä myös saksalaissotilaiden maihinnousut huhtikuun alussa, 10 000 miestä Hangossa ja 3000 Loviisassa. 13. huhtikuuta mennessä he olivat valloittaneet Helsingin, jossa Suomen kommunistinen vallankumous alunperin julistettiin. Sodan tärkein ja verisin taistelu käytiin kuitenkin Tampereella. Siellä kaatui yhteensä noin 2000 sotilasta, jonka päälle voittoisat valkokaartit teloittivat n. 1000 punaista ja 200 venäläistä. Tokihan lupasivat ensin reilusti, ettei antautuneita surmata...

Kun Tampere ja Helsinki oli menetetty, punaisten joukossa alkoi kasvaa paniikki, varsinkin kun oli selvää, ettei antautuminen ollut mikään hengen tae. He alkoivat vetäytyä suurina joukkoina Länsi-Suomesta päästäkseen pakenemaan Venäjän puolelle. Taistellen päästiin Lahteen asti, missä kymmenettuhannet punaiset ja heidän perheenjäsenensä jäivät valkokaartilaisten ja saksalaisten muodostamaan ansaan. Lahden jälkinäytös oli synkkä, kun virolaisen Hans Kalmin johtamat suomalaisjoukot teloittivat yli 200 punaisten puolella ollutta naista, todennäköisesti ensin raiskattuaan heidät. Nuorimmat uhrit olivat 14-vuotiaita tyttöjä. Joissain tapauksissa saksalaiset sotilaat yrittivät jopa estää suomalaisten pahimpia julmuuksia.

Sodan raaimpiin tapauksiin kuului myös huhtikuun lopussa valkoarmeijan suorittama Viipurin valtaus. Punaiset tappoivat ennen Viipurin menetystä 30 vankilaan sulkemaansa valkoisten kannattajaa. Itse taistelussa kaatui noin 1000 sotilasta molemmilta puolilta. Mutta sen päätyttyä valkoiset ampuivat suunnilleen 400 kaupungissa oleskellutta venäläistä, heidän joukossaan kymmeniä puolalaisia, ukrainalaisia, juutalaisia ynnä muita. Toisin kuin Tampereella, useimmat teloitetut venäläiset eivät olleet punaisten puolella ja alle puolet heistä oli ylipäätään sotilaita. Jopa 12-15 -vuotiaita koulupoikia tapettiin tässä kohtaa. Puhutaan siis itsenäisen Suomen historian ainoasta suuresta etnisestä joukkomurhasta. Tämän lisäksi n. 800 punaisiin luettua suomalaista teloitettiin.

Taistelujen viimein loputtua toukokuun alkupuolella perustettiin laaja vankileirien saaristo punakaartilaisia, heidän tukijoitaan ja sellaisiksi epäiltyjä varten. Niihin suljettiin lähes 80 000 henkilöä, joista 555 tuomittiin kuolemaan. Valittiinkohan tämä luku puhtaasti propagandasyistä…? Eihän heistä sitten teloitettu kuin 113. Mutta jotta tällainen määrä laillisia kuolemantuomioita saatiin täytettyä, joutui noin satakertainen määrä kuolemaan tauteihin, nälkään ja karmivaan kohteluun. Suurin vankileiri oli Suomenlinnassa, mutta pahin oli Tammisaaren leiri, jonka asukeista noin kolmannes heitti henkensä.

Summa summarum: “sisällissodassa”, “kansalaissodassa”, “luokkasodassa”, “veljessodassa”, “vapaussodassa” tai mistä kukin tykkää, kuoli vajaa 30 000 suomalaista punaiselta puolelta. Vain 5000 - 6000 taistelussa, loput 22 000 - 24 000 teloituksissa ja leireillä. Valkoiselta puolelta kuoli reilu 5000, heistä 3500 taistelussa kaatuneita ja loput ~1700 lähinnä teloitettuja. Näin ajateltuna valkoisessa terrorissa menehtyi suunnilleen 13 - 14 kertaa enemmän suomalaisia kuin punaisessa terrorissa. Ei ihme, että katkeruus ja epäoikeudenmukaisuuden tunne kyti sukupolvien ajan. Kansamme pystyi kuitenkin ihmeen kaupalla eheytymään riittävästi kestääkseen tulevat koitokset!


Tästä yhteisöön
100 vuotta suomalaista tarinaa



Itsenäisen Suomen ensimmäinen sota alkoi virallisesti 27.1.1918. Seuraavaan päivään mennessä punakaartilaiset olivat saaneet Helsingin hallintaansa. Senaatti pakotettiin näin siirtymään Vaasaan, josta se johti valkoista osapuolta. Punaiset nimesivät oman Helsingin hallituksensa Suomen kansanvaltuuskunnaksi, sloganiksi valittiin “Suomen työmiehet, kansalaiset!”. Valkoinen soturijoukko koostui maaseudun tilallisista, porvareista ja enemmän koulutetusta väestönosasta, kuten virkamiehistä, opettajista ja ylioppilaista. Punataistelijat olivat Etelä-Suomen kaupunkien työväestöä ja tilaa vailla olevia maaseudun ahertajia. Taistelijoiden välinen sotalinja kulki kaarrellen suunnilleen Porista Karjalankannaksen keskiosiin. Rintama oli varsin hajanainen ja molemmille puolille jäi eräänlaisia motteja, jotka olivat vastapuolen saartamia. Punakaartin miehittämille alueille perustettiin perinteisten kihlakunnanoikeuksien tilalle vallankumousoikeudet, jotka olivat itsensä Helsingin vallankumouksellisen ylioikeuden alaisia. “Helsingin vallankumouksellinen ylioikeus”, siinäpä pelonsekaista kunnioitusta herättävä nimi!

Sekä valkoisten että punaisten suomalaisten miesvahvuus kohosi parhaimmillaan 80000 - 90000 taistelijaan. Vaikka puhutaankin miesvahvuudesta, niin joukkoon mahtui aikamoinen määrä naisia ja lapsia, erityisesti punakaarteissa. Punaisten puolella soti myös ns. tyttökomppanioita, joiden riveistä löytyi 15-16 -vuotiaita neitoja. Nuoria poikia oli toki myös valkokaarteilla aseissa. Ensimmäinen valkoisten puolella kuollut jääkäri, Lauri Pelkonen, kaatui Taavetin asemalla Etelä-Karjalassa tammi-helmikuun vaihteessa. Tammikuun lopusta maaliskuun puoliväliin punaiset olivat hyökkäävässä roolissa. Tärkeänä tavoitteena oli tietysti valkoisten pääkaupungin Vaasan valloitus.

Sodan alkuvaiheessa punaiset teloittivat enemmän ihmisiä kuin valkoiset, tammikuun lopusta helmikuun loppuun noin 700 henkeä. Kuulan kalloonsa sai moni suojeluskuntalainen, kartanonomistaja, talollinen, poliitikko, poliisi, opettaja, ylempi virkamies sekä teollisuuden johtaja/omistaja. Myös pappeus oli hieman riskialtis uravalinta. Yksi merkittävistä tapauksista oli Kangasalan lähistöllä tapahtunut “Suinulan verilöyly”, jossa 17 suojeluskuntalaista laitettiin kylmäksi. Vihdissä taas Lauri Kara surmasi 17 valkoisten puolelle pyrkinyttä, pääosin ruotsinkielistä miestä. Ainakin kolmannes tästä punaisesta terrorista arvioidaan olevan järjestelmällistä ja ylhäältä johdettua. Suuri osa oli siis myös yksittäisten ihmisten tunteenpurkauksista ja henkilökohtaisista kaunoista johtuvaa. Tämä oli suoraa seurausta katkeruudesta, jonka sääty-yhteiskunnan epätasa-arvo oli synnyttänyt.

Pirkanmaan-Satakunnan alueella punaiset aloittivat helmikuun puolivälissä hyökkäyksen pohjoiseen. Punakaartilaisten kokemattomuus ja tottumattomuus sotilaskuriin aiheutti nopeasti hyökkäyksen tyrehtymisen. Heidän tukenaan ollut venäläisten anarkistimatruusien pataljoona kärsi raskaita tappioita. Eräs ongelma oli se, että tappioiden ylittäessä sietokyvyn punakaartilaiset saattoivat yksinkertaisesti lähteä isoina joukkioina kotiin. Lisäksi punaiset valitsivat upseerinsa äänestämällä, mikä vähensi heidän arvovaltaansa. Valkokaartien päällystö oli palvellut upseerina Venäjän armeijassa, jääkärinä Saksan armeijassa tai saapunut esimerkiksi Ruotsista vapaaehtoisina. Näin ollen heidän ammattitaitonsa oli huomattavasti punaupseereja parempi. Maaliskuun puoliväliin mennessä hyökkäysaloite olikin siirtynyt peruuttamattomasti valkoisten joukoille. Ja samaan aikaan kun venäläiset sotilaat poistuivat Suomesta, saksalaiset suunnittelivat jo maihinnousua...

Yhteisöömme:
100 vuotta suomalaista tarinaa
Vihdin naiskaarti



Suomessa oli ennen itsenäistymistä vallinnut vuosisatoja sääty-yhteiskunta. Aatelisto oli aina muodostanut yhteiskunnan korkeimman eliitin, mutta 1800-luvulla porvariston ja talonpoikien painoarvo oli jatkuvasti kasvanut. Mutta vielä rajumpi nousu tapahtui täysin säädyttömien kansanosien merkityksessä. Heitä olivat mm. tehdastyöläiset, jotka muuttivat teollistumisen yhteydessä maalta suurempiin taajamiin. Tältä pohjalta alkoi ponnistaa kotimainen työväenliike, jonka ideologinen pohja nojasi erilaisissa kansan- ja herätysliikkeissä. Toki myös kansallisromanttinen fennomania oli suosittua ruumiillisen työn puurtajien parissa, joten liike sai tietynlaisen “kansallissosialistisen” vivahteen ;)

Punakaartit ja suojeluskunnat saivat alkunsa jo vuoden 1905 suurlakon yhteydessä. Ensimmäisen kerran he pääsivät tappelun makuun seuraavana vuonna Helsingin Hakaniemessä, jossa useampi ihminen kuoli. Työläisten järjestyskaartien muodostus kiihtyi syksyn 1917 aikana. Venäjän irrottautuminen maailmansodasta lisäsi työttömyyttä ja asunnottomuutta, kun punakaartilainen sai taas palkan, ruoan ja katon päänsä päälle. Pietarista Suomeen saapui SDP:n radikaalisiiven edustajia, mikä oli omiaan kärjistämään vastakkainasettelua. Maaseudun talonpojat ja kaupunkilaisporvarit halusivat varmistaa asemansa ja henkilökohtaisen varallisuutensa tukemalla suojeluskuntia. Lähes kaikki iloitsivat keisarihallinnon romahtamisesta, mutta yhteisymmärrys seuraavasta hallintojärjestelmästä oli kaukana. Maamme itsenäistyminen osui itse asiassa suunnilleen samaan ajankohtaan kuin Suomen valtiovallan ja yhteiskunnan hajoaminen.

Talvi 1917-1918 oli ratkaiseva, koska sen aikana todellinen valta niin vasemmalla kuin oikealla siirtyi maltillisilta ryhmittymiltä sotilaallisesti suuntautuneille. Punakaartit ja heitä tukevat venäläiset sotilaat tekivät kotietsintöjä, joiden yhteydessä päästettiin joskus pahimpia vihollisia pois päiviltä. Tämän kohtalon koki mm. tuon ajan rikkain suomalainen, kartanonomistaja Alfred Kordelin. 12. tammikuuta 1918 eduskunnalta tuli senaatille lupa luoda maahan ”luja järjestysvalta” suojeluskuntien avulla, jotka julistettiin pian Suomen senaatin armeijaksi. 27. tammikuuta nostettiin alkaneen vallankumouksen merkiksi punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin ja punakaarti miehitti kaupungin keskeiset kohteet. Eduskunnan entinen puhemies Kullervo Manner pääsi Kansanvaltuuskunnan, eli punahallituksen, johtajaksi.

Samoihin aikoihin valkokaartilaisten muodostaman armeijan johtoon valittiin 30 vuotta nohevalla otteella tsaaria palvellut ratsuväenkenraali C. G. E. Mannerheim. Pohjanmaalla alettiin riisua aseista venäläisiä varuskuntia, ja toisten suomalaisten aseellinen vallankaappaus Etelä-Suomessa oli varmasti monelle harvinaisen kipeä paikka. Tammikuun lopussa Viipurin tienoilla sodittiinkin jo verissä päin, ja siellä sota tulisi myös saamaan raa’an lopetuksensa.


Klikkaa yhteisöön
100 vuotta suomalaista tarinaa



Venäjän miestappiot Saksaa, Itävalta-Unkaria ja turkkilaisia vastaan olivat kasaantuneet vuoteen 1917 mennessä sellaisiksi, että venäläisten tyytymättömyys hallitsijoitaan kohtaan alkoi purkautua vallankumouksellisena liikehdintänä. Helmikuussa tsaari Nikolai II luovutti valtansa pois ja lokakuussa kapinallisten punainen siipi eli bolsevikit nousivat valtaan tärkeimmillä alueilla. Suomen eduskunta näki ainutlaatuisen sauman itsenäistymiseen, ja hyväksyi tästä senaatin esityksen 6.12.1917.

Idea maamme todellisesta itsenäistymisestä oli esitetty ensimmäisen kerran ihan julkisesti 31.3.1917. Tuolloin Pehr Evind Svinhufvud sattui palaamaan Siperiasta, joka oli ilmeisesti opettanut häntä sen verran, että seuranneessa kansanjuhlassa uskallettiin nostaa riippumaton Suomen valtio esiin. 18.7 eduskuntamme sääti valtalain, joka nosti sen ylimmäksi valtiomahdiksi ohi tsaarin ja suuriruhtinaan. Tämähän oli suuri harppaus demokratian suhteen, koska kaapin paikkaa viime kädessä ei enää määrittänyt yksi monarkki (diktaattori), vaan kansan valitsema edustuselin. Harmi vain, että Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan, joten valtalaki jäi käytännössä mitättömäksi. Eipä siinä muuta kuin järjestämään uusia vaaleja… Muistakaa muuten äänestää kuntavaaleissa (pitäis varmaan itekin)!

Tosiaan lokakuussa bolsevikit toveri Leninin, joka muuten asusteli useasti Suomessa, johdolla kaappasivat vallankahvan omiin käsiin. Tässä vaiheessa meikäläisillä porvareilla tuli luonnollisesti kova kiirus saada tämä maa itsenäiseksi. Itse asiassa myös sosiaalidemokraatit ajoivat itsenäisyyttä, mutta neuvotellen ensin Neuvosto-Venäjän kanssa. Saattaapi olla, että ne neuvottelut olisivat venyneet kuin Länsimetron rakennus… Noh, kun itsenäisiksi oli jo julistauduttu, Lenin kyllä suostui paperin allekirjoittamaan 31.12.1917 ensimmäisenä vieraan vallan edustajana. Ruotsi, Ranska ja Saksa uskalsivat heti tämän jälkeen tunnustaa uuden valtiomme, mutta vaikkapa Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Italia antoivat meidän odottaa jopa puolitoista vuotta hyväksyntäänsä! Eipä taidettu tätä juuri koulun historiantunneilla korostaa.

Kommunistihallinto puolestaan myönsi itsenäisyyden, koska se uskoi työväestön ottavan Suomessa vallan joka tapauksessa, kuten piti tapahtua kaikkialla maailmassa ennen pitkää. Oikeastaan Lenin ennusti oikein sisällissodan puhkeamisen, mutta arvasi vain voittajan väärin. Ja maamme sosiaalidemokraattien valtuuskunta kävikin tervehtimässä häntä kaksi kertaa joulukuussa 1917 vakuuttelemassa, että itsenäisyys tukee vallankumousta Suomessa. Tällöin porvaristo ei voisi enää käyttää aseenaan luokkataistelussa omana ajatuksenaan markkinoimaansa itsenäisyysvaatimusta. Ikävä kyllä luokkataistelun aseet vaihtuivat astetta järeämmiksi...

Tästä yhteisöön
100 vuotta suomalaista tarinaa
Jääkärietappi



Venäjä astui mukaan I maailmansotaan elokuun alussa 1914 puolustaakseen liittolaistaan Serbiaa Itävalta-Unkarin joukoilta. Nopeasti myös Saksa kävi sotaan Venäjän valtakuntaa vastaan. Saksalaiset pysäyttivät venäläisten hyökkäyksen Tannenbergin taistelussa syyskuussa ja tästä lähtien Venäjä pakotettiin puolustamaan omaa aluettaan.

Vaikka taistelut eivät ulottuneet Suomen suuriruhtinaskuntaan saakka, näkyi maailmanpoliittinen tilanne täällä luonnollisesti lisääntyneenä sensuurina ja muina rajoituksina. Saksalaisten maihinnousua peläten tsaari oli sijoittanut maahamme 40 000 sotilasta. Kansan parissa yksi ensimmäisistä sodan vaikutuksista oli työttömyys. Rintama sulki vientireitit länteen, ja 10 000 sahatyöläistä jäi toimettomiksi. Tämä oli toki vielä kohtuullinen kärsimys aikana, jolloin muualla Euroopassa kymmenettuhannet siviilit menettivät henkensä. Varsin pian kuitenkin sotateollisuustuotteiden kysyntä Venäjällä toi Suomeen 10 000 - 20 000 työpaikkaa mm. metalli- ja tekstiiliteollisuuteen. Tämä vauhditti osaltaan varhaista kaupungistumista, kun sahatyöläiset siirtyivät suuremmille paikkakunnille näiden uusien hommien perässä.

Suomalaisten asennoituminen sotaan oli pääosin kolmentyyppistä. Paljon oli sellaista väkeä, joita asia ei juuri hetkauttanut, koska aseiden jylinä ei yltänyt tänne asti. Ne talouselämän piirit, jotka saivat hyötyä sodasta, olivat myötämielisiä Venäjän asialle ja toimille. Kolmas ja ja lopulta vaikutusvaltaisimmaksi noussut ryhmä olivat ne suomalaiset, jotka unelmana oli itsenäinen maa ja jotka monesti suhtautuivat sympaattisesti Saksaa kohtaan. Heidän ajatteluunsa olivat voimakkaasti vaikuttaneet äskettäin koetut sortokaudet. Saksassa suosittu ajatusmalli tuohon aikaan oli germanismi, jonka elementteihin kuuluivat Saksan ylivalta Euroopassa sekä itäeurooppalaisten kansojen ylenkatsominen. Suomessa germanismi sai suosiota erityisesti ruotsinkielisen älymystön parissa. Kaiken tämän seurauksena syntyi jääkäriliike vuoden 1914 lopussa.

Tammikuussa 1915 sai 200 suomalaista nuorukaista kutsun sotilaskoulutukseen Saksanmaalle, ja seuraavan reilun vuoden aikana joukkio laajeni 1600 miehen Kuninkaalliseksi Preussilaiseksi Jääkäripataljoonaksi 27, joka pääsi lopulta tositoimiin Latvian rintamalle. Huomionarvoista on, että siirtymällä vihollisvallan palvelukseen nämä Suomessa tyypillisesti kansallissankareina pidetyt jääkärit syyllistyivät tuon ajan virallisen käsityksen mukaan maanpetokseen. Paljon vähemmän kansallisessa tarinassa on puhuttu niistä suomalaisista, jotka taistelivat vapaaehtoisina emämaa Venäjän armeijassa. 500-600 ilmoittautui sinne rivimiehiksi, 100 lähti upseerikursseille ja 200 meikäläistä upseeria palveli keisarin joukoissa, ylivoimaisesti tunnetuimpana suurimmaksi suomalaiseksikin taannoin äänestetty Mannerheim. Tässä yhteydessä nostettiin esiin hakkapeliittojen “kunniakas” perintö 30-vuotisen sodan ajoilta. Joten jo ennen sisällissotaa oli suomalainen suomalaista vastaan, tosin pienemmässä mittakaavassa.


Tästä vuoden 2017 IRC-G-ilmiöön!
100 vuotta suomalaista tarinaa

LateksisKielitaisteluLuonut: LateksisSunnuntai 19.03.2017 19:30




Toivottavasti kaikilla on ollut hyvä tai vähintäänkin rento viikonloppu! Tällä kertaa päätin ottaa käsittelyyn suomen ja ruotsin kamppailun valtakielen asemasta. Se sijoittui Venäjän vallan loppupuoliskolle sekä itsenäisyyden alkuvuosiin. Jo 1840-luvulla syntyi suhteellisen radikaali fennomania-liike, joka sai alkusysäyksensä yliopistopiireistä. Fennomaanien pyrkimyksenä oli nostaa suomalaisuus suomen kielen kautta maassamme hallitsevaan asemaan. 1870-luvulla tapeltiin ihan reippaasti valtiopäivillä suomenkielisten oppilaitosten asemasta, kun fennomaanit vaativat suomenkielisten oppikoulujen lisäämistä, mitä ruotsinmieliset svekomaanit ja ruotsinkielinen hallitus vastustivat. Ratkaisuna oli, että ruvettiin perustamaan yksityisiä suomenkielisiä kouluja.

Kielikiista mutkistui ensimmäisen sortokauden aikana, kun vuonna 1900 annettu kielimanifesti nosti merkittävästi venäjän kielen arvovaltaa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Itse asiassa sen tarkoituksena oli kymmenen vuoden kuluessa kokonaan korvata suomi ja ruotsi hallinnossa ja oikeuslaitoksessa venäjällä. Onneksi tämä projekti päättyi yhdessä ekan sortokauden kanssa 1905. Seuraavana vuonna perustettiin puolestaan Ruotsalainen kansanpuolue, eli ikää sillä on 111 vuotta! Onnea vaan sinnekin.

Tunteet kuumenivat taas itsenäisyyden koittaessa. Vuoden 1919 hallitusmuodossa Suomessa todetaan olevan kaksi kansalliskieltä, ja varmaan parempi ettei kumpikaan näistä ollut venäjä. Sekä fennomaanit että svekomaanit joutuivat joustamaan. Suomenmieliset eivät saaneet kammettua ruotsia vähemmistökielen asemaan, jollainen nykyään on esim. saamen kielellä paikoin Lapissa. Ruotsinmieliset saivat luopua ajatuksesta itsehallinnollisesta ruotsinkielisestä alueesta, siis Ahvenanmaan lisäksi. Ahvenanmaalaisethan kirjoittivat muuten oikein adressin Ruotsin kuninkaalle, jossa he pyysivät pääsevänsä osaksi hänen valtakuntaansa. Tämä olisi toki Ruotsille kelvannut, mutta Kansainliitto päätti toisin. Onneksi ei tullut sotaa Ruotsia vastaan heti sisällissodan jälkeen!

Totuttuun tapaan tästä pääset yhteisöömme
100 vuotta suomalaista tarinaa
« Uudemmat -