IRC-Galleria

Nostit minut vahvoille käsivarsillesi
kuin olisin ollut ilmaa. Kannoit minut vuoteeni luo,
laskit sille lepäämään ja asetuit pitkäksesi viereeni.

Vedit minut syliisi ja pitelit minusta lujasti kiinni,
etkä päästänyt irti.

Painauduin tiukasti rintaasi vasten, suljin silmäni.
Kuuntelin sydämesi tasaisia lyöntejä ja rauhallista hengitystäsi.
Tunsin lämpöisen hengityksesi ihollani.

Sait minut rauhoittumaan pelkällä läsnäolollasi. Et tarvinnut
sanoja karkottaaksesi mieltäni ahdistavat painajaismaiset muistot.

Et tarvinnut välineitä katkaistaksesi syöksykierteeni.
Matkan kohti tuntematonta, jotain mitä olisin myöhemmin
tullut katumaan.

Sinun ei tarvinnut kuin olla vieressäni, pidellä minua sylissäsi,
olla läsnä.

En tuntenut oloani kiusalliseksi.
En ahdistavaksi. En epämukavaksi.

Tunsin olevani turvassa, mikään ei voisi minua satuttaa.
Kukaan ei voisi enää haavoittaa haavoitettua.
Kukaan ei pystyisi astumaan ympärilleni
pystyttämiesi murtumattomien muurien läpi.

Kukaan ei yltäisi minuun, eikä sitä kukaan haluaisikaan
sinun seistessä vierelläni.

Olet minun muurini.
Olet minun suojelijani.
Olet suojelusenkelini.


-maageli-

Kalevala mittainen runo äikän tunnille:

Kuljen pitkin meren rantaa
Tyhjää, kylmää, märkää rantaa
Upottava raskas hiekka
Nielee, ahmii, minut hylkää
Kaadun, polvet minut pettää
Katson vielä kerran merta
Suljen silmän, suljen toisen
Päätän matkan vaivalloisen.

Olenko oikeassa ja muut väärässä?
Anna niiden olla väärrässä.
En halua, että ne on oikeessa.

Toiset sanoo, et sä huijaat, et sä valehtelet.
Ettei sun suusta tule ainoatakaa lausetta
tai edes pientä sanaa, jotka olis totta.

Että millään, mitä sä sanoit, ei ollut totuutta alla.

Itken karvaita kyyneliä yksin ollessani,
en sun takias, vaan itseni.

Miten mä saatoin olla niin typerä?
Miten mä saatoin uskoa, että sä voisit muuttua?

Mä tiesin sun menneisyytesi, tiesin sun luurankosi.
Tiesin kaiken mitä vain oli tiedettävissä, ja paljon sellaistakin,
mistä en edes olisi välittänyt tietää.

Kaiken tämän jälkeenkään,
en halunnut uskoa susta mitään pahaa.

Nyt tiedän ja tunnen itseni tyhjäksi.
Loppuun poltetuksi.

Olen pelkkä tyhjä kuori, vailla mitään.
Vailla tunteita.
Vailla rakkautta.

Vailla sitä oikeaa.

-Maageli-

Tyhjillä kaduilla
oksien varjoja.

Lehdet virtaavat ylitseni
kuin värikäs vuoksi.

elän syksy sydämessäni

Pilvet lupaavat lunta.

Savuinen baari syysiltana,
pöydällä lasi.

Piirrän kuvioita pölyyn,
sydämen sisään kasvaa kyynellampi.

Tartuit minua kädestä,
sanoit siniseksi enkeliksi.

Tarjosit turvaa,
viettelit minut, veit ansaan.

Juon sinut viimeiseen pisaraan,
kuiskaat korvaani.

Hengityksesi huumaa minut,
joinko maljan viimeisen, huokaan.

Hengitin usvaa,
en erottanut veden olemusta.

Vedin vettä keuhkoihin.

Näkin valtakuntaan sain avaimen.

Teit minusta Vedenhengen,
piinatun sielun.

Painajaisena tulen luoksesi.

---

Runo perustuu suomalaiseen mytologiaan.
Neito, joka kuolee hukkumalla tai surullisena muuttuu vedenhengeksi.

Kauniimpi maa


Lokkien lentävän näen,
siivillään piirtävät pilveen.

Minut on kahlittu routaan,
vuodatan verta.

Usva kuiskaa korviini
kauniimman maan.

Ensimmäinen ja tähän mennessä myös viimeinen proosarunoni:


KUMMAJAISNAINEN

Näin kauniita ikkunaverhoja, ohi lipuviin taloihin ripustettuna. Olen hieman kummallinen, minä pidän autoista ja niiden sulavalinjaisista nokista. En haluaisi olla. Jalkoihini ripustan mieluiten haalistuneita farkkuja ja pidän työkaluja taskuissa. Kauempaa tuskin huomaisit: tyttö. Ikkunaverhot ovat ainoa naisellisuuteni. Pidän erityisesti punaisista ja sinisistä. Joskus tahtoisin pukeutua niihin. Olen koulussani kummajainen. Muut eivät ymmärrä. Tahdon vain olla yksin ja autojen kanssa. Hermoverkkoradoillani on kai ruuhkaa tavallisuus -osastolla. Muut sanovat vain: "kummajainen”



***



SÄVELILLÄ SYKSYYN VIE

Kauempaa katsottuna, se ei ehkä ollutkaan
niin
Kuunneltuani kesäpäivää
päätin vaihtaa syksyyn
ja sade tuli

Tartuin ikkunankarmeihin
pyörittäessäni kattoa,
tehdessäni lehdistä keltaisia
/minun värisiäni/

Etsi
minua silmieni takaa
sillä näköhermojani kulkemalla,
opettelet lausumaan minut

puhu sävelillä
keltaisen, punaisen, ruskean
vain niitä ymmärrän

puhalla mennessäsi pois


***

molemmat osallistuivat erääseen leikkimieliseen runokilpaan.

KESÄ

kuumeinen ilma sekoittuu
suolaan, mikä lentäen saapuu
mereltä

Kauniit värit ympärillä
kertovat tarinoitaa
menestyksellisiä, surullisiakin

Hiekka valuu varpaitteni alta
muodostaen kohdalleni kuopan
/vajoan/

Sinisintä mitä koskaan olen nähnyt
yläpuolellani
(kadotinko itseni sineen sinun?)

Sumenen, katoan kesästä
koska viereltäni puuttuu
sinisimmät

***


Luin runosi uudestaan ja uudestaan, monta kertaa, mutta aina vaan jokin siinä jää vaivaamaan. (Voi tietysti johtua ihan vain siitäkin, että tulin juuri töistä eikä ajatukseni kulje) =)

Ensinnä mieleen tulee, jonkin eteläisen(-sellaisen aina lämmintä-)maan kesä ja hetken hurma jonkun espanjalaisen rakastajan kanssa. Noh ehkäpä kuitenkin itse sisältö on ihan kirjoittajan oma asia, eikä siihen välttämättä ole puuttuminen.

Huomaa, että olet perehtynyt tuohon runoiluun ehkä enemmänkin, sillä rivitykset, pilkut ja sen semmoiset ovat hallittuja. Tai sitten olet vain luonnonlahjakkuus.

Runon loppu jää hieman arvelluttamaan. Kaksi viimeistä säettä jäävät jotenkin oudosti sekaviksi, mutta loppupeleissä se ehkä on ihan hyväkin asia. Tuleepahan pakosti luettua muutamaan kertaan uudestaan.

by: Pimatsuko

Miksi kuvittelet epäonnistuneesi
löydettyäsi jälleen yhden polun umpikujaan?

Paina nämä polut tarkasti mieleesi,
älä unohda yhtäkään niistä.
Mustaamalla tragediat teet niistä ansoja,
joihin tulet itse sortumaan aina uudelleen.

Katastrofi on ainoastaan synonyymi muutokselle,
jonka pitäminen riemuvoittona on kiellettyä.

Et ole sisäisen tai ulkoisen todellisuutesi luoja
- olet sen kartoittaja.

Älä kasta tekojasi sielunvihollisten nimillä.
Ethän kutsu luomustasi maailmanlopuksi?