IRC-Galleria

yöllä kävin oudossa maassa
jossa aavemaiset ihmiset vaelsivat pysähtyneinä kodeissaan
ja me olimme läpinäkyvä huokaus jota kukaan ei huomioinut
talojen ikkunoissa oli raamit muttei laseja
kuka tahansa saattoi kurkottaa kadulta sisään huoneisiin
(kukaan ei tosin ilmeisesti halunnut)

toisaalla sain vastaan vihaa ja epäuskoa, ennakkoluuloja
jotka virtasivat sisään porteistani jotka niille aukaisin,
aukaisin vaikka pelko sattui

torjuin tyhjän nautinnon,
vaadin saada nähdä kuoren lävitse,
laajentaa tuntumaa ja yhteyttä
epäilin piilotettuja tarkoituksia

laskin verestäni puhdistavan, maagisen esanssin
jotta muutkin voisivat kirkastua pimeydestäni
rakensin laatikkoa jossa huojuivat elävien ääriviivat
ja joku syytti minua siitä ettei parantuminen vältä rosoisuutta
raivoni purkautui

hitaasti vetäydyin takaisin, kohti hämmästyttävää arkea
uusia, väkeviä voimia mukanani
tunsin hyökyvää.

molekyylit avaavat lukkoja ovista
joista seikkailunhaluiset valahtavat lävitse
takaa löytyy uskomattoman hyviä kysymyksiä,
juuri sellaisia joita tarvitaan.
hämmästyttävää.

ihmetekoja tapahtuu jatkuvasti,
kyse on määritelmistä vain määritelmistä
kokemus siitä tässä ja nyt, tällä nimenomaisella sykäyksellä
ruokkii säkenöivää janoa
rattaiden pyöritykseen

minä todistan tätä suunnattomuutta,
en ainoastaan tänään
vaan erityisesti laajimmassa mahdottomassa merkityksessä
istun ystävän nojatuolissa
nukkuvien ihmisten keskellä
ja tunnen itseni vahvaksi tietäessäni
ettei kenenkään yksinäisyys
ole irrallaan muista

molekyylit avaavat lukkoja ovista
joista kuljettuani osaan
enemmän ja enemmän ja enemmän
rakastautua olemisen ehdottoman aistilliseen rytmiin

kaikki oli kadonnut, oli vain äärettömyys. mistä äärettömyys koostuu? koostumattomuudesta?
kodista, rakkaudesta? sieltäkö todella olemme tulleet? miksi aina äärettömyyksissä ollessa
tulee sellainen olo, että siinä piilee jotain totuuteen liittyvää? miksi yhä vaikeammalta tuntuu uskoa, että aivot synnyttäisivät todellista todellisuutta, tai että ne tajuaisivat normaalitilassa siitä?
aivojen tulkitsema todellisuus tuntuu yhdeltä palalta kokonaisuudesta, jota aistiemme rajallisuudessa emme koskaan kykene tässä maailmassa havainnoimaan täysin.

on melkosta, ku välillä tuntuu et saa jotain boonuksia virtaamaan lävitseen(: tunne siitä, et niit rajoja voi rikkoa. vaikka menemällä yöllä pihalle tanssimaan linnunlaulun tahtiin. jos on hohkava fiilis,
voi kanavoida, kanavoitua. on ollu häkellyttävääkin, kun välillä hetkittäin sellanen olo saapunut on,
siis tunnetasolla käymään vain hetkeksi, ettei oo minää.

niii. onkai epänormaalia tämä tietysti. voisin taas vedota hoitopöydältä tipahtamiseen, mutta vetoan nyt kuitenkin vapautuneisuuteen. miullon oikeus olla myöskin vetoamatta, unohdin.
oikeastaan voisin tehdä niin.